Ugandan Bwindin sumuiset vuoret ja lähes läpipääsemättömässä sademetsässä tapahtunut uhanalaisten vuorigorillojen kohtaaminen heidän omassa elinympäristössään oli käsittämätön kokemus, joka ampaisee omien matkakokemusteni kohdalla suoraan kärkikahinoihin.
Ugandassa jäljitin myös suloisia simpansseja Kibalen viidakossa, joka on yksi Afrikan merkittävimmistä simpanssialueista ja tunnettu vahvasta luonnonvaraisesta simpanssipopulaatiostaan.
Ugandan matkaan valmistautuminen alkoi jo vuotta ennen lähtöä. Syvällä Afrikassa sijaitseva Uganda kiehtoi matkakohteena autenttisuudellaan. Maassa ei ole massaturismia, ja matkaohjelma oli kokonaisuudessaan varsin seikkailullinen. Tärkein syy matkalle lähtöön oli kuitenkin uhanalaisten vuorigorillojen kohtaaminen heidän omassa elinympäristössään.
Päätimme lähteä tälle matkalle yhdessä toisen seikkailijattaren kanssa. Vuoden mittainen odotus, jaettu into ja huolellinen valmistautuminen lähensivät meitä entisestään, ja ajoittain huomasimme jopa laskevamme päiviä lähtöön.
Seurasimme ennen matkaa sosiaalisessa mediassa julkaisuja heiltä, jotka olivat jo käyneet Ugandassa ja osallistuneet gorillojen jäljitykseen. Kertomukset olivat odotetusti värikkäitä, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Matkaa jännitellessä pohdimme, kuinka paljon näissä tarinoissa mahtoi olla lapin lisää. Pian pääsisimme kuitenkin kokemaan kaiken itse ja näkemään, millainen matka todellisuudessa olisi.
Vuorigorillat ovat uhanalaisia, ja ennen matkan varaamista pysähdyin pohtimaan omaa rooliani. Onko minulla oikeus lähteä tällaiselle matkalle ja voiko jäljitystoiminta vaarantaa näiden eläinten turvallisuuden? Perehtyminen aiheeseen ennen matkaa ja erityisesti paikan päällä vahvistivat käsitystäni siitä, että kävijämääriä rajoitetaan tiukasti ja lupamaksuilla rahoitetaan nimenomaan tätä elintärkeätä suojelutyötä, jonka ansiosta populaatio on saatu kasvuun.
Gorillojen ja simpanssien jäljitys on luvanvaraista ja tarkasti säädeltyä toimintaa. Uganda Wildlife Authority myöntää rajatun määrän lupia. Me varasimme ja maksoimme omamme kuukausia ennen matkaa.
Huomioimme huolellisesti myös terveyteen liittyvät seikat. Päivitimme rokotuksemme ajan tasalle ja otimme molemmat lisäksi flunssarokotteen ennen lähtöä. Gorillat ja simpanssit ovat lähisukulaisiamme, ja tavallinenkin flunssa voi olla niille kohtalokas. Sairastuminen matkalla olisi tarkoittanut jäljityksen peruuntumista, joten jännitys terveenä pysymisestä säilyi aivan viime metreille asti.
Vuorigorillojen ja simpanssien jäljitys oli osa laajempaa Ugandan kiertomatkaa, josta kirjoitan erillisen blogin myöhemmin. Siinä syvennyn siihen, miltä Uganda minusta tuntui ja millaisia kohtaamisia sain kokea paikallisten ihmisten kanssa.
Aloitimme safariohjelman suuntaamalla kohti Kibalen kansallispuistoa Länsi-Ugandassa. Päivän tavoitteena oli jäljittää lähisukulaisiamme simpansseja trooppisen sademetsän uumenissa.
Kibalen kansallispuisto sijaitsee Kabarolen alueella, ja sitä pidetään yhtenä Itä-Afrikan merkittävimmistä trooppisista sademetsistä. Puisto kattaa noin 795 neliökilometrin alueen, johon kuuluu tiheää metsää, ruohomaita ja soita. Alue tunnetaan erityisesti poikkeuksellisen rikkaasta kädelliskannastaan.
Kibalea pidetään yhtenä maailman parhaista paikoista simpanssien jäljittämiseen. Ugandassa elää arviolta noin 5 000 simpanssia, joista noin 1 500 asuu Kibalen metsissä. Osa yhteisöistä on tottunut ihmisten läsnäoloon, mikä mahdollistaa turvallisen ja rauhallisen tarkkailun niiden luonnollisessa elinympäristössä.
Majapaikkamme sijaitsi erinomaisella paikalla, ja saimme ystäväni kanssa kokonaisen mökin omaan käyttöömme. Sieltä avautuivat näkymät suoraan Kibalen vehreisiin maisemiin. Heräsin varhain ja sain nauttia ystävällisen henkilökunnan tarjoileman aamukahvin henkeäsalpaavien maisemien äärellä katsellen, kuinka nouseva aurinko värjäsi sumuisen taivaan lämpimiin sävyihin. Olin valmis aloittamaan päivän jäljityksen ja suuntaamaan kohti viidakkoa.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Simpanssit Kibalen kansallispuistossa.
Jäljitys alkoi Kanyanchun vierailukeskukselta, ja matkaan lähti ryhmämme lisäksi aseistettuja rangereita. Retki kestää tavallisesti 2–3 tuntia, ja simpanssien luona vietetään enintään noin tunti. Rangerit kulkivat ryhmän edessä ja takana. He seurasivat maastosta löytyviä jälkiä, kuuntelivat ääniä ja tarkkailivat ruokailupaikkoja löytääkseen liikkuvat yhteisöt.
Rangerit ovat aseistettuja varotoimena mahdollisten vaaratilanteiden varalta, sillä alueella liikkuu myös muita suuria villieläimiä. Oppaina he olivat ammattitaitoisia ja mukavia, ja simpanssien tarkkailun lomassa päädyin keskustelemaan heidän kanssaan mielenkiintoisesta työstä, jota he tekevät.
Jäljitys oli yllättävän vaivatonta, ja lopulta löysimme simpanssit. Suojellaksemme niitä asetimme kasvoille maskit ja pidimme puistonvartijoiden ohjeiden mukaisen etäisyyden. Simpanssit eivät näyttäneet piittaavan meistä, vaan jatkoivat omaa elämäänsä läsnäolostamme huolimatta. Kaivoin kameran esiin ja aloin kuvata näitä ihania ja suloisia serkkujamme.
📸: Olivia Janatuinen – Aamutunnelmat upeissa Kibalen kansallispuiston maisemissa ja valmistautuminen simpanssien jäljitykseen.
Simpanssit ovat hellyttäviä ja monella tapaa hämmästyttävän paljon meidän ihmisten kaltaisia. Ihmiset ja simpanssit jakavat noin 98,8 % DNA:staan, mikä tekee niistä lähimmät elossa olevat sukulaisemme. Oli vaikuttavaa seurata lähietäisyydeltä niiden keskinäistä kanssakäymistä ja rauhallisia rapsutushetkiä. Yllättävää oli myös se, kuinka vähän ne lopulta olivat kiinnostuneita meistä ihmisistä, vaikka seisoimme aivan niiden vieressä.
Simpanssien elämä rakentuu vahvasti suhteille, liittoumille ja jatkuvalle vuorovaikutukselle, jossa jokaisella on oma paikkansa. Urokset pysyvät syntymäryhmässään koko elämänsä, mikä luo vahvoja veljeyssuhteita ja pitkäaikaisia liittoumia. Ne muodostavat yhteisön ytimen, ja niiden väliset suhteet määrittävät pitkälti koko ryhmän dynamiikan.
Naaraat sen sijaan siirtyvät yleensä toiseen ryhmään aikuistuttuaan. Uuteen yhteisöön sopeutuminen on oma prosessinsa, ja vähitellen ne rakentavat suhteensa sekä uroksiin että toisiin naaraisiin.
Simpanssien arki on täynnä hoivaamista, kosketusta ja läheisyyttä. Toisen turkin siistiminen ei ole vain hygieniaa, vaan tärkein tapa vahvistaa ystävyyssuhteita ja liittoumia. Eikä draama tunnu puuttuvan tästäkään yhteisöstä. Sitä seuratessa oli vaikea olla ajattelematta, kuinka tutulta tämä kaikki näytti ja kuinka helposti siihen saattoi itsekin samaistua.
Vaikka ryhmässä syntyy väistämättä konflikteja, simpanssit ovat yllättävän taitavia sovittelijoita. Riitoja selvitellään eleillä, äänillä ja sovittelevalla kosketuksella. Sosiaalinen älykkyys on yhtä tärkeää kuin fyysinen voima.
Simpanssiyhteisössä on kyllä yksi selkeä johtaja, mutta toisin kuin gorilloilla, hän ei hallitse yksin voimalla, vaan säilyttää asemansa liittolaissuhteilla, älykkyydellä ja sosiaalisilla taidoilla. Myös muut urokset voivat lisääntyä, ja valta-asema on jatkuvan kilpailun kohteena. Naarailla on oma hierarkiansa, mutta se on hienovaraisempi ja vähemmän näkyvä.
Ugandan simpanssit voivat suhteellisen hyvin, mutta ne ovat edelleen uhanalaisia. Niiden tulevaisuus riippuu jatkuvista suojelutoimista, ja Uganda on yksi Itä-Afrikan tärkeimmistä simpanssien turvapaikoista. Suojelutyötä rahoitetaan osittain jäljitysmaksuista saatavilla varoilla.
📸: Olivia Janatuinen – Simpanssien elämää ja sosiaalisia suhteita Kibalen kansallispuistossa.
Simpanssinaaraat ovat erittäin omistautuneita emoina. Poikanen on täysin riippuvainen äidistään ensimmäiset elinvuotensa, ja side emon ja poikasen välillä on vahva ja pitkäkestoinen.
Simpanssinaaras parittelee useiden urosten kanssa, mikä on evoluution kannalta tärkeä strategia ja tuo mukanaan useita biologisia ja sosiaalisia etuja.
Isyyden hämärtäminen on yksi simpanssinaaraiden toimintatavan keskeisistä hyödyistä. Kun useat urokset voivat olla mahdollisia isiä, yksikään niistä ei voi olla varma jälkeläisen isyydestä. Tämä vähentää riskiä, että uros vahingoittaisi poikasta. Samalla urokset ovat usein taipuvaisempia suojelemaan naarasta ja poikasta, jos heillä on edes pieni mahdollisuus olla jälkeläisen isä.
Useiden urosten kanssa parittelu lisää myös todennäköisyyttä, että poikanen saa geneettisesti vahvan perimän. Sosiaalisesti järjestely vahvistaa suhteita ja voi lieventää jännitteitä yhteisön sisällä.
Vaikka korkea-arvoiset urokset saavat yleensä eniten parittelumahdollisuuksia, myös alempiarvoiset urokset voivat onnistua, erityisesti silloin kun johtavat yksilöt eivät ole läsnä.
Ammattitaitoiset rangerit olivat mukavia ja pitivät huolen siitä, että jäljitys sujui turvallisesti.
Vuorigorilloilla on yhteistä DNA:ta ihmisen kanssa noin 98 %, mikä tekee näistä lempeistä jättiläisistä yhden lähimmistä elossa olevista sukulaisistamme.
Vuorigorilloja elää luonnossa vain kolmessa maassa: Ugandassa, Ruandassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Koko maailman populaation arvioidaan olevan noin 1063 yksilöä (IGCP:n ja IUCN:n vuoden 2019 arvio). Laji on luokiteltu uhanalaiseksi, vaikka kanta on viime vuosikymmeninä jatkanut hienoista kasvua pitkäjänteisten suojelutoimien ansiosta. Laji on silti edelleen korkean häviämisriskin alainen luonnossa.
Vuorigorillojen tilanne oli pahimmillaan 1980-luvun alussa, jolloin niitä arvioitiin olevan jäljellä vain noin 250–300 yksilöä, ja laji luokiteltiin äärimmäisen uhanalaiseksi. Tuolloin tutkijat pelkäsivät lajin häviävän vuoteen 2000 mennessä.
Suurimpia uhkia vuorigorilloille ovat elinympäristöjen pirstoutuminen, salametsästys, taudit, ilmastonmuutos sekä alueiden poliittinen epävakaus. Koska gorillat elävät pienillä ja rajatuilla alueilla, niiden tulevaisuus on edelleen herkkä muutoksille.
Tiheässä ja vaikeakulkuisessa Ugandan Bwindi Impenetrable National Parkin metsässä elää arviolta noin 400 vuorigorillaa, mikä on lähes puolet koko maailman populaatiosta. Tämä tekee alueesta yhden maailman tärkeimmistä gorillojen suojelualueista ja keskeisen kohteen vastuulliselle luontomatkailulle.
Vihdoin koitti matkan kohokohta ja samalla sen tärkein päivä. Villin gorillalauman kohtaamisen sanotaan olevan yksi maailman hienoimmista luontoelämyksistä. Olimme ystäväni kanssa pysyneet terveinä ja valmiina jäljitykseen. Tunnelma oli jännittynyt, tätä hetkeä oli odotettu yhdessä vuoden verran.
Jäljitykseen varattiin koko päivä. Ryhmän koko on enintään 8 henkilöä per gorillaperhe. Jäljitys tapahtuu jalan ja voi vaatia useiden tuntien liikkumista hankalassa maastossa. Bwindi Impenetrable Forestin vuoristosademetsä on jyrkkää, tiheäkasvuista ja vaikeakulkuista, mikä selittää metsän nimen “impenetrable”, eli läpipääsemätön. Paikoin kasvillisuus on niin tiheää, että oppaat raivaavat reittiä viidakkoveitsillä.
Vierailuaika gorillayhteisön luona on rajattu yhteen tuntiin, mikä minimoi stressin ja varmistaa, ettei gorillojen päivärytmi häiriinny.
Jäljitystä edeltävänä päivänä meiltä kysyttiin toiveita oman jäljityksen fyysisestä kuormituksesta vaikeakulkuisessa maastossa. Tämän perusteella vierailijat pyritään jakamaan gorillaryhmiin, jotka ovat lähempänä tai kauempana lähtöpisteestä. Vaihtoehtoina oli kolmiportainen 1 / 2 / 3 -vaativuustaso.
Vaihtoehto 1, jota leikkimielisesti kutsuttiin suffeli-ryhmäksi, oli helppo ja lyhyt jäljitys rauhallisempaa kokemusta toivoville. Vaihtoehto 2 oli keskivaativa peruskuntoisille, ja vaihtoehto 3 vaativa ja pitkä jäljitys hyväkuntoisille ja seikkailunhaluisille.
Meidän matkaporukkamme jakautui ryhmiin 1 ja 2. Valitsin itse ryhmän 2, sillä halusin sopivasti haastetta, mutta en niin paljon, että se veisi voimat ennen varsinaista gorillaperheen kohtaamista. Ystäväni valitsi ryhmän 1.
Toiveiden toteutuminen perustui aamulla trackereilta saatuun tuoreimpaan arvioon gorillojen sijainnista. Trackerit ovat gorillajäljityksen etsijöitä, jotka lähtevät varhain aamulla ennen ryhmiä metsään seuraamaan yön aikana jääneitä jälkiä ja paikantamaan gorillaperheiden liikkeet. He ohjaavat rangereita radiolla, jotta vierailijaryhmä voidaan tuoda gorillojen luo rauhallisesti ja oikeasta suunnasta.
Koska gorillat liikkuvat jatkuvasti ja saattavat vaihtaa paikkaa yön tai aamun aikana, tieto niiden sijainnista on aina arvio, ja lopullinen jäljitys voi venyä odotettua pidemmäksi tai lyhyemmäksi.
📸: Olivia Janatuinen – Tunnelmia gorillajäljityksen lähtöaamulta.
Saavuimme lähtöpaikalle korkealle sumuisten vuorten rinteille varhain aamulla, missä saimme viime hetken toimintaohjeet ja tiedon siitä, minkä ryhmän luo kukin oli menossa. Minä olin osallistumassa Rwigyi-gorillaperheen jäljitykseen.
Lähtöpaikalla saattoi todeta, että paikka oli kaukana turistirysästä. Kävijämääriä rajoitetaan tiukasti, ja gorillojen hyvinvoinnin kannalta ihmisen niiden luona viettämä aika on rajattu yhteen tuntiin. Kaikki oli tarkasti organisoitua alusta loppuun.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Matkalla ylös sumuisille vuorille kohti gorillajäljitystä.
Gorillatrekki on ohjattu kokemus, jossa tarkat säännöt ovat olemassa gorillojen terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi. Ennen trekkiä oppaat kävivät säännöt läpi. Sairastuneena ei saanut osallistua, sillä gorillat ovat herkkiä ihmisten taudeille, ja meille vaarattomat nuhatauditkin voivat olla niille tappavia. Kaikenlainen syöminen ja juominen gorillojen läheisyydessä on kielletty, sillä gorillat voivat kiinnostua ruoasta tai juomasta, ja ihmisten bakteerit voivat olla niille vaarallisia.
Saimme myös ohjeistuksen siitä, kuinka kohdata gorillat. Niihin ei saanut koskea, osoitella eikä niitä saanut matkia. Ääneen puhuminen ja äkkinäiset liikkeet olivat kiellettyjä.
Oppaat korostivat, ettei gorilloille saa äännellä tai tehdä eleitä tai liikkeitä, jotka voisivat muistuttaa niiden omaa viestintää. Gorillat käyttävät ääniä, eleitä ja ilmeitä tarkasti koodattuun viestintään, joka liittyy muun muassa valtaan, rauhoitteluun, uhkailuun ja stressiin. Ihmisen tekemä viaton matkiminen voi gorillan näkökulmasta tarkoittaa haastetta lauman aikuiselle johtajaurokselle, uhkaa ryhmän turvallisuudelle tai epäselvää ja ristiriitaista viestiä, joka voi aiheuttaa levottomuutta.
📸: Olivia Janatuinen – Valmistautuminen ja ohjeistus ennen jäljitystä. Olin ryhmässä, joka suuntasi Rwigyi-gorillaperheen jäljille.
Bwindissä on noin 19 habituoitua eli ihmisten läsnäoloon totutettua gorillaperhettä. Alueella elää myös täysin villejä, ei-habituoituja gorillaperheitä. Tarkkaa lukumäärää ei julkaista, sillä näitä ryhmiä ei seurata samalla intensiteetillä kuin habituoituja. Arvioiden mukaan villejä perheitä on vähintään kymmenkunta, mutta määrä vaihtelee, kun ryhmät jakautuvat ja yhdistyvät.
Gorillaperheen johtavaa alfaurosta kutsutaan nimellä silverback (hopeaselkä). Se on täysikasvuinen uros, jonka selkään kehittyy iän myötä vaalea, hopeinen karvajuova ja on merkki sekä voimasta että asemasta. Silverback vastaa ryhmän turvallisuudesta ja päätöksistä, ja toisin kuin simpanssiryhmissä, se on yleensä ryhmän ainoa lisääntyvä uros ja kontrolloi tiukasti muiden urosten mahdollisuuksia paritella naaraita.
Oli todella jännittävää, kuinka henkilökohtaiseksi jäljitys lopulta muodostui. Minut sijoitettiin pienryhmään, jonka kohteena oli Rwigyi-niminen gorillaperhe. Ryhmää kutsutaan myös sen silverbackin mukaan nimellä Rwigi. Rwigi-ryhmä on habituoitu ja avoin gorillatrekkejä varten.
Rwigi-gorillaryhmä on uusi ja suhteellisen pieni perhe, joka syntyi, kun silverback Rwigi irtautui Kahungye-perheestä sisäisten valtakiistojen jälkeen. Tämä on tyypillistä vuorigorilloille, sillä silverbackit voivat kypsyessään haastaa johtajan tai perustaa oman ryhmän.
Kun kaikki tarvittavat järjestelyt oli saatu päätökseen, lähdimme kukin omissa ryhmissämme liikkeelle. Mukana kulkivat aseistetut rangerit sekä naispuolinen opas. Jokaisella meistä oli myös oma palkattu paikallinen portteri eli kantaja. Portterin palkka oli 20 USD, ja maksu meni suoraan hänelle ilman välikäsiä. Se on yksi konkreettisimmista tavoista tukea paikallisia yhteisöjä ja vahvistaa tietoisuutta gorillojen arvosta sekä suojelun merkityksestä. Kun gorillat tuovat elantoa alueelle, niiden säilymisestä tulee koko yhteisön yhteinen asia.
Portterin rooli on paljon laajempi kuin pelkkä repun kantaminen. Minun portterini oli nuori, vahvarakenteinen nainen. Bwindin maasto on vaikeakulkuista viidakkoa, ja sain häneltä fyysistä tukea jyrkillä, liukkailla ja mutaisilla osuuksilla. Hän auttoi ylityksissä ja rinteissä pitäen kädestä tai tukien kyynärvarresta. Ilman häntä olisin kaatunut ja jäänyt lillumaan matkan varrella oleviin mutaliejukkoihin alta aikayksikön.
Rangerit kulkivat ryhmän edessä ja takana ja pitivät yhteyttä syvemmällä metsässä oleviin trackereihin, jotka paikansivat Rwigi‑ryhmän senhetkistä sijaintia. Rangerit olivat aseistettuja, koska metsässä voi kohdata metsänorsuja, puhveleita ja muita vaarallisia eläimiä, ja lisäksi alueella voi liikkua salametsästäjiä. Vaikka salametsästys on vähentynyt, sitä esiintyy yhä, ja rangerit toimivat puiston virallisina suojelijoina sekä lainvalvojina.
Lyhyehkön liikkumisen jälkeen jäimme paikoillemme odottamaan lisäohjeita. Rangerit vaihtoivat tietoa lähistöllä liikkuneen metsänorsun liikkeistä ja gorillaperheen sijainnista. Odotimme tässä tilassa noin tunnin ennen kuin jatkoimme matkaa. Yhtäkkiä saimme tiedon, että saavuttaisimme gorillayhteisön noin 20 minuutin kuluttua, ja meidän tuli valmistautua suojaamaan kasvomme maskeilla gorillojen terveyden turvaamiseksi.
Matka jatkui peräkanaa kulkien, ja liikkuminen oli odotuksiini nähden yllättävän sujuvaa. Paikoin näkyi jonkinlaisia polkuja, ja vaikeammissa osuuksissa portterin vahva käsivarsi oli tukenani. Tiheän kasvillisuuden vuoksi näkyvyys eteenpäin oli kuitenkin lyhyt.
Yhtäkkiä, aivan kuin tyhjästä, näin silmieni edessä ensimmäisen gorillan. Se istui edessäni ja söi puun oksia. Tunsin, kuinka sydämeni löi tyhjää ja hengitykseni pysähtyi hetkeksi. En meinannut uskoa näkemääni. Siinä tämä suloinen ja uhanalainen gorilla istui omassa elinympäristössään. Hetki tuntui epätodelliselta.
Rangerit ja opas antoivat viimeisiä ohjeita, portterit jäivät taakse ja tässä vaiheessa joka iikalla oli maski kasvojen suojana. Meitä pyydettiin myös hiljentymään, sillä olimme jo gorillojen välittömässä läheisyydessä.
Bwindin maasto on vaikeakulkuista viidakkoa, jossa jyrkät rinteet, liukkaat polut ja muta tekevät liikkumisesta haastavaa.
Kello alkoi tikittää. Meillä oli tasan yksi tunti kullanarvoista aikaa gorillaperheen luona.
Rangerit tarkkailivat silverbackin ja muiden gorillojen eleitä. He valitsivat kulkusuunnan ja etäisyyden, jotka pitivät tilanteen hallinnassa. Lähestyminen tapahtui hitaasti ja ilman äkkinäisiä liikkeitä. Asetuimme paikoillemme muutaman metrin päähän gorillaperheestä. Ilmapiiri oli rauhallinen.
Sisälläni kävi ihan mahdoton myllerrys, jossa jännitys, ilo ja hurmio sekoittuivat toisiinsa. Otin kameran esiin ja aloin kuvata näitä ihania serkkujamme. Olin jo ennen matkaa käynyt itseni kanssa keskustelua tästä hetkestä ja luvannut, etten käyttäisi koko aikaa pelkästään kuvaamiseen ja kameran asetusten säätämiseen, vaan että minun tulisi imeä hetkeä myös omin silmin.
Jokainen kohtaaminen gorillojen kanssa on erilainen, eikä lopputuloksesta ole takeita. Olin etukäteen toivonut näkeväni silverbackin ja gorillavauvan. Tämä kaikki toteutui ja vielä paljon sen yli.
Satuimme paikalle täydellisellä hetkellä, jolloin gorillaperhe vietti lepotaukoa. Kohtaamispaikka oli tiheäkasvuinen, mutta se kohta, jossa gorillat ja me ihmiset olimme, oli avoin. Minulla oli suora näköyhteys jokaiseen yksilöön.
Lauman johtaja, majesteettinen alfauros silverback Rwigi, oli juuri sitä mitä kuvitella saattaa. Hän oli johtaja, joka tekee päätökset ja vastaa koko perheen turvallisuudesta. Saapuessamme paikalle Rwigi istui alle kymmenen metrin päässä vastapäätäni ja söi puun lehtiä. Hänen ja meidän välissämme olivat muut perheen jäsenet. Tiheän kasvuston uumenista pilkotti hiljattain syntyneen gorillavauvan pää. Se oli niin tiukasti emonsa sylissä, etten onnistunut saamaan siitä kuvaa, mutta jo pelkkä sen näkeminen sai sydämeni sulamaan.
📸: Olivia Janatuinen – Ryhmän johtaja, alfauros silverback Rwigi.
Nuoret, leikki-ikäiset gorillat painivat keskenään ja roikkuivat oksissa rintakehäänsä paukutellen. Silverback asettui maakuulle ja röhnötti raukeana nuoremman gorillan puhdistaessa hänen turkkiaan. Oli hämmentävää seurata, kuinka gorillat rapsuttelivat päätään ja ilmeilivät tavalla, joka muistutti paljon meitä ihmisiä.
Silverback on yleensä lauman ainoa täysikasvuinen lisääntyvä uros, elleivät naaraat parittele salassa nuorempien urosten kanssa. Tämän vierailun aikana sain todistaa omin silmin, kuinka nuorempi uros ja naaras parittelivat salassa silverbackin röhnöttäessä puoliunessa selkä heihin päin. Parittelu oli pikainen ja ohi muutamassa sekunnissa. En olisi edes tunnistanut sitä paritteluksi, ellei vieressäni ollut opas olisi asiasta kertonut.
Olimme paraatipaikalla, ja noin puolivälissä vierailua laskin kamerani hetkeksi syrjään ja seurasin omin silmin tätä hellyttävää lepohetkeä. Ilmapiiri oli seesteinen, eivätkä gorillat olleet meistä moksiskaan. Hain katsekontakteja näihin ihanuuksiin, ja sydämeeni nousi valtava rakkaus ja suojelunhalu näitä lempeitä ja niin uhanalaisia sukulaisiamme kohtaan.
Rangerit ja opas seurasivat jatkuvasti tilannetta ja antoivat tarvittaessa ohjeita. Olin kuullut, että etenkin nuoremmat yksilöt saattavat tulla tekemään lähempää tuttavuutta ihmisten kanssa. Tällaisissa tilanteissa gorillaan ei pidä koskea eikä sitä saa tuijottaa, vaan on pysyttävä rauhallisesti paikallaan. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan käynyt.
Sen sijaan eteemme kehittyi yllättävä tilanne. Vieressäni seisonut ryhmämme jäsen riisui takkinsa ja laski sen jalkojensa juureen. Yllättäen yksi gorilloista nappasi takin nopeasti ja alkoi hieroa sitä rintakehäänsä vasten. Se käynnisti välittömästi reaktion. Rangerit ampaisivat salamannopeasti paikalle, ja silverback nousi pystyyn karjaisten valtavalla voimalla. Urosgorillan koko oli pysäyttävä. Muut gorillat ja me ihmiset säikähdimme. Rangerit tempaisivat takin pois gorillalta ja käskivät meitä ottamaan välittömästi etäisyyttä. Hetki oli pelottava, mutta yhtä nopeasti kuin tilanne oli alkanut, se myös rauhoittui. Pian silverback ja muut gorillat olivat jälleen aloillaan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Minulle tämä episodi jäi mieleen yhtenä koko kohtaamisen voimakkaimmista hetkistä. Silverbackin valtava koko, voima ja intensiteetti, jolla hän suojeli perhettään, tekivät syvän vaikutuksen. Yhtä vaikuttavaa oli perheenjäsenten horjumaton luottamus häneen.
Tunti kului nopeasti, ja se lunasti paikkansa matkan kohokohtana. Aika ja paikka olivat täydelliset, ja näköyhteys gorilloihin oli poikkeuksellisen hyvä. Oppaan mukaan kohtaaminen oli erittäin onnistunut, ja hän antoi sille arvosanaksi 9/10. Gorillavauvan näkeminen ei ole itsestäänselvyys, ja vaikka silverbackin näkeminen on todennäköistä, näin selkeä kohtaaminen teki siitä erityisen. Tällä kertaa kaikki, mitä toivoa saattoi, oli suoraan edessäni.
📸: Olivia Janatuinen – Rwigyi-ryhmän muut jäsenet.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Silverback Rwigi vastaa ryhmän turvallisuudesta.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Rwigyi-ryhmän muita jäseniä.
Gorillojen jäljityksistä saatavat tulot ovat välttämätön osa suojelutyötä. Ne rahoittavat puistojen toimintaa, rangerien työtä ja paikallisyhteisöjen elinkeinoja. Habituoidut gorillat sietävät ja hyväksyvät ihmisten läsnäolon, koska se ei uhkaa niiden turvallisuutta.
Gorillojen totuttaminen ihmisiin on pitkä, varovainen ja tarkasti suunniteltu prosessi. Niitä altistetaan toistuvasti rauhallisesti käyttäytyville ihmisille, kunnes ne oppivat, ettei ihmisen läsnäolo merkitse vaaraa. Tavoitteena ei ole kesyttää gorilloja, vaan saada ne suhtautumaan ihmisiin neutraalina, ei-uhkaavana osana ympäristöään.
Rangerit ovat keskeinen osa gorillojen arkea. He seuraavat ryhmien liikkeitä, tarkkailevat terveyttä ja varmistavat suojelun toteutumisen. Samat rangerit liikkuvat gorillojen läheisyydessä päivittäin, pysyvät näkyvillä mutta eivät koskaan lähesty liikaa. He eivät ruoki tai koske gorilloja, vaan ylläpitävät habituointia rauhallisella äänenkäytöllä ja toistuvilla rutiineilla.
Gorillat oppivat tunnistamaan rangerit yksilöinä. Päivittäinen, ennakoitava toiminta tekee heistä gorilloille turvallisia ja ennalta-arvattavia. Gorillat hyväksyvät rangerit osaksi ympäristöään, mutta eivät muodosta niihin sosiaalista sidettä.
Rangerit tekevät työtä, joka on gorillojen suojelun kannalta välttämätöntä. Työ on tärkeä mutta joskus häiritsevä osa gorillojen arkea. He pitävät ääntä ja liikkuvat aktiivisesti, jotta gorillat eivät säikähdä heidän läsnäoloaan.
Vierailijat puolestaan ovat gorilloille yllättävän pieni rasite. Gorillat tietävät, että vierailijat käyttäytyvät rauhallisesti eivätkä aiheuta melua. Habituoidut gorillat suhtautuvat ihmisiin neutraalisti eivätkä yleensä pelkää tai erityisesti kiinnostu heistä. Ne jatkavat syömistä, lepäämistä ja keskinäistä kanssakäymistään normaalisti. Nuoret yksilöt saattavat tulla lähemmäs tarkkailemaan tai koskettamaan, mutta kyse on leikkisästä uteliaisuudesta, ei yrityksestä kommunikoida ihmisen kanssa. Ne ovat oppineet, että vierailijat ovat “taustamelua”, eivät uhkaa.
Silverback seuraa tilannetta tarkasti. Niin kauan kuin ihmiset käyttäytyvät rauhallisesti, hän hyväksyy heidän läsnäolonsa.
Gorillojen terveydenhuolto on keskeinen osa suojelutyötä ja merkittävä syy siihen, miksi vuorigorillojen populaatio on kasvanut viime vuosikymmeninä.
Rangerit ja tutkijat seuraavat gorillaperheitä päivittäin ja tarkkailevat niiden vointia, käyttäytymistä sekä mahdollisia vammoja. Havainnot välitetään Gorilla Doctors -tiimille, joka arvioi tilanteen ja tekee tarvittaessa tarkempia tutkimuksia maastossa.
Gorilloihin ei puututa kevyin perustein. Eläinlääkinnällinen väliintulo tehdään vain silloin, kun tila on hengenvaarallinen tai kun sairaus tai vamma liittyy ihmisen aiheuttamaan tekijään, kuten ansalankoihin. Näin pyritään tasapainottamaan suojelu ja luonnollisten prosessien kunnioittaminen.
Gorilla Doctors -tiimi toimii Ugandassa, Ruandassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa, ja se on valmiina reagoimaan nopeasti. Jokainen yksilö on tärkeä harvinaisen lajin selviytymisen kannalta.
Jäljityksen jälkeen palasimme tapaamispaikalle odottelemaan suffeliryhmää, joka ei ollut vielä palannut omalta reitiltään. Omalta osaltani olin toivonut vaativampaa jäljitystä, sillä fyysinen haaste olisi ollut osa palkitsevaa kokemusta. Onnistunut kohtaaminen gorillojen parissa kuitenkin kompensoi kaiken, ja se oli lopulta tärkeintä.
Lopulta helpoimman tason valinnut suffeliryhmä palasi tapaamispaikalle uupuneena. Katseista kävi nopeasti ilmi, ettei kaikki ollut mennyt odotusten mukaan. Heidän jäljityksensä oli ollut poikkeuksellisen raskas, pitkä ja sisältänyt vaativia nousuja.
Hätkähdyttävin tapaus oli kuitenkin ystäväni ja hänen portterinsa putoaminen jyrkältä rinteeltä alas. Vaikeakulkuisessa maastossa, jossa ei ole valmiita polkuja, maa oli yhtäkkiä pettänyt heidän altaan, ja he olivat pudonneet yhdessä. Ystäväni kertoi myöhemmin, että portteri oli pitänyt hänen kädestään kiinni koko putoamisen ajan. Suureksi huojennukseksi he molemmat selvisivät tilanteesta. Ystäväni satutti polvensa, joka vaati hoitoa matkan jälkeen. Kiitollisena hän antoi kaikki mukanaan olleet dollarinsa tälle suojelevaiselle portterille.
Villieläinten seuraaminen niiden omassa elinympäristössä Bwindin kaltaisessa maastossa tarkoittaa, että vaativuustaso perustuu aina arvioon. Tällä kertaa me, jotka toivoimme haastetta, saimme kevyemmän kokemuksen. Suffeliryhmä puolestaan, joka oli toivonut helppoa jäljitystä, sai huomattavasti rankemman reitin ja voi varmasti kertoa kokemuksestaan vielä monia repäiseviä tarinoita.
Suloiset gorillat sekä oma portteri, jonka tuki ja apu helpottivat liikkumista vaativassa maastossa.
Vastuullinen luontomatkailu ja gorillatrekit ovat keskeinen osa vuorigorillojen suojelupyrkimyksiä. Jäljityksistä saatavat tulot rahoittavat puistojen toimintaa, vähentävät salametsästystä ja tukevat metsien suojelua gorillojen elinalueilla. Samalla ne tarjoavat työpaikkoja paikallisille yhteisöille ja lisäävät tietoisuutta näiden eläinten asemasta.
Gorillojen jäljitys on luvanvaraista, ja lupia myönnetään rajoitetusti. Ugandan kansallispuistoja hallinnoivan Uganda Wildlife Authorityn jäljitysmaksut tälle matkalle olivat 830 € (03/2024). Kansainvälinen kysyntä on suuri, joten korkeilla lupamaksuilla suojellaan gorilloja myös liiallisen matkailijamäärän aiheuttamilta riskeiltä.
Sumuisten vuorten gorillat -elokuvasta tunnettu tutkija Dian Fossey teki mittavan elämäntyön vuorigorillojen suojelemiseksi Virungan vuoristossa. Suojelutyöstä huolimatta Fossey ei itse uskonut, että gorillat selviäisivät salametsästäjien hyökkäyksiltä 2000‑luvulle.
Nykyään vuorigorilloja elää luonnossa noin 1063 yksilöä. Populaatio jakautuu kahdelle erilliselle alueelle: Virungan vuoristoon Ruandan, Ugandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajaseudulla sekä Bwindin kansallispuistoon Ugandassa.
Vuonna 2018 vuorigorillat siirrettiin IUCN:n luokituksessa äärimmäisen uhanalainen luokkaan uhanalainen. Laji on silti edelleen täysin riippuvainen jatkuvasta suojelusta.
Kibalen veikeät simpanssit ja Bwindin suloiset vuorigorillat olivat osa unohtumatonta Ugandan matkaa. Oli etuoikeus saada kohdata nämä lempeät, älykkäät ja villit sukulaisemme niiden omassa elinympäristössä.
Oli jännä huomata, kuinka erilaisia simpanssien ja gorillojen ryhmärakenteet ovat. Gorillaperhettä johtaa vahva silverback, joka suojelee ja pitää ryhmän koossa. Simpanssien yhteisössä johtajuus rakentuu enemmän sosiaalisten suhteiden, liittoutumien ja älykkyyden varaan. Sekä simpanssien että gorillojen katseet, eleet ja ilmeet olivat hämmentävän inhimillisiä, ikään kuin olisin katsonut omaa peilikuvaani.
Voin käsi sydämellä sanoa, että matkalta palasi eri Olivia. Tämä ei ollut vain yksi seikkailu muiden joukossa, vaan kokemus, joka jätti jäljen.
Gorillan katseen kohtaaminen sen omassa maailmassa oli koskettava muistutus vastuusta, kunnioituksesta ja siitä, kuinka tärkeää on suojella näitä uhanalaisia eläimiä.
Ugandan matka nousee omissa matkamuistoissani kirkkaimpien ja merkityksellisimpien kokemusten joukkoon. 🦍🐒💛
Olivia Janatuinen
matkabloggaaja, seikkailijatar, tarinankertoja
