Matka Ugandaan sisälsi elämyksiä luonnossa ja unohtumattomia kohtaamisia paikallisten ihmisten keskuudessa. Matkustan nähdäkseni paikkoja, mutta myös kohdatakseni itseni. Monet näistä kohtaamisista syntyivät täysin yllättäen ja spontaanisti. Tässä blogissa palaan hetkiin, joissa sain kokea Ugandan inhimillisen puolen ja jotka tekivät matkasta poikkeuksellisen koskettavan kokemuksen.
Ugandan matkaan valmistautuminen alkoi hyvissä ajoin ennen lähtöä. Valmisteluihin liittyi vahva seikkailunhalu ja tunne siitä, että edessä olisi jotain tavallisesta poikkeavaa. Lähdin matkalle ystäväni kanssa, ja matkaa edelsivät gorillojen ja simpanssien jäljitysluvat, varusteiden ja vaatetuksen hankinta, malarialääkitys sekä roppa kaupalla seikkailumieltä.
Syvällä Afrikassa sijaitseva Uganda kiehtoi matkakohteena. Maa on vielä melko vähän vierailtu ja tunnetaan autenttisena luontokohteena, joka on erityisesti seikkailijoiden suosiossa. Matkani pääsyy oli gorillojen jäljitys Bwindin tiheässä ja vaikeakulkuisessa sademetsässä, mutta minua kiehtoi myös kaikki se muu, mikä oli vielä uutta ja tuntematonta.
Pitkä matka Euroopasta Itä-Afrikkaan kulki Istanbulin kautta Ugandan Entebbeen. Noustessani Istanbulissa Turkish Airlinesin koneeseen tunnelma tuntui heti eksoottiselta, ja jännitys oli jo melkoinen. Edessä oli pitkä yölento. Koneessa valtaosa matkustajista oli afrikkalaisia, ja siinä hetkessä olisin voinut kuvitella, että matkustamossa kävisi iloinen puheensorina. Yllättäen koneessa oli kuitenkin varsin hiljaista.
Minulla oli ahdas keskipaikka kahden tummaihoisen miehen välissä koneen takaosassa. Muistan hyvin ensimmäisen ajatuksen, joka käväisi mielessäni. Olin yhtäkkiä tilanteessa, joka tuntui minulle vieraalta, ja huomasin suhtautuvani siihen hetken ajan varautuneesti. Asetuin paikalleni, eikä kumpikaan miehistä lopulta kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota tai puhunut minulle koko lennon aikana mitään. Jäinkin pohtimaan, miten helposti ennakkoluulot tai epävarmuus voivat kummuta kokemattomuudesta ja siitä, mikä on itselle tuntematonta. Myöhemmin matkan aikana tämä hetki palasi usein mieleeni, kun kohtasin paikallisia ihmisiä ja pääsin näkemään Ugandan inhimillisen ja lämpimän puolen lähempää.
Vihdoin aamuyöllä aloimme laskeutua kohti Ugandaa ja Entebbeä. Katsellessani ikkunasta ulos näin suurkaupungin valojen sijaan pieniä valonpilkkuja, jotka kimmelsivät pikimustaa taustaa vasten. Näky oli jännittävä ja lähes epätodellinen. Valot näyttivät kaukaa katsottuna pieniltä tuikkivilta timanteilta pimeydessä. Väsyneen yölennon jälkeen tuntui hyvältä ajatella, että olin vihdoin saapumassa perille ja kauan odotettu matka saattoi alkaa.
Tässä blogissa kerron, millainen kokemus Uganda oli maana ja millaisia kohtaamisia koin paikallisten ihmisten kanssa matkani aikana. Lue myös samalta matkalta kirjoittamani erillinen blogijuttu gorillojen ja simpanssien jäljityksestä Ugandassa.
📸: Olivia Janatuinen – Matka Helsingistä Istanbulin kautta Ugandan Entebbeen. Lopulta myös matkatavarat löysivät perille.
Ugandan kansainvälinen lentoasema, Entebbe International Airport, oli yllättävän pieni kenttä. Lentoasema on vaatimaton, sillä Ugandan lentoliikenne on vielä kehittymässä. Ugandalaiset lentävät vähemmän, koska lentäminen on kallista ja maaliikenne on yleistä. Lentoliikenne on kuitenkin kasvussa myös siellä.
Perille saapuessamme kävi ilmi, että koko poppoon matkatavarat olivat jääneet Istanbuliin ja että ne saapuisivat Entebbeen vasta seuraavana päivänä samalla koneella. Tämä oli kuulemma jo viikkoja jatkunut tilanne, jossa koneeseen ei saatu mahtumaan kaikkia ruumaan meneviä laukkuja, vaan mukana kuljetettiin edellisen lennon matkustajien tavaroita. Asian selvittämiseen kului rutkasti aikaa. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen jatkoimme väsyneinä kohti majapaikkaa ja pääsimme vihdoin hetkeksi lepäämään vähälle unelle jääneen yön jälkeen.
Entebbe on mukava pikkukaupunki Viktoriajärven rannalla, noin 40 kilometrin päässä Ugandan pääkaupungista Kampalasta. Matkaohjelmaan oli varattu yksi päivä palautumisaikaa Entebbessä ennen kuin matka jatkuisi pois kaupunkialueilta. Lähdimme ystäväni kanssa tutustumaan kaupunkiin ja kävelemään kohti keskustaa, jossa teimme vielä viime hetken ostoksia.
Illalla auringonlaskun aikaan meille tarjoutui tilaisuus lähteä veneretkelle luonnonkauniille Viktoriajärvelle. Samalla pääsin tutustumaan paremmin muihin matkakavereihin. Retki oli lämminhenkinen ja rentouttava päätös ensimmäiselle päivälle Ugandassa. Ystävällinen miehistö piti meistä hyvää huolta, ja tarjolla oli kylmiä juomia sekä upeita maisemia. Päivän päätteeksi oli hienoa päästä nukkumaan ja kuittaamaan univelkoja ennen seuraavan aamun road tripin alkua.
Seuraavan päivän aamiaisen jälkeen tapasin myös paikalliset kuljettajamme Paulin ja Moseksen, ja siitä käynnistyi varsinainen road trip -seikkailu Ugandassa. Matkalle lähdettiin kahdella erikoisvarustellulla nelivetoisella ajoneuvolla.
📸: Olivia Janatuinen – Ensikosketus Ugandaan Entebbessä ja auringonlaskuristeily Victorianjärvellä.
Kuljettajat Paul ja Moses tulivat minulle tärkeäksi osaksi tätä matkaa. Sain tutustua kahteen luonteiltaan erilaiseen mutta todella sympaattiseen ugandalaiseen mieheen. Rautaisten ajotaitojen lisäksi he toimivat matkalla myös paikallisoppaina, mikä on tällaisella matkalla lähes välttämätöntä.
Ajomatkoilla minulla oli tapana istua auton etupenkillä jommankumman miehen vieressä. Aluksi paikka valikoitui hyvien kuvausnäkymien vuoksi, mutta tutustuttuamme paremmin siitä tuli myös luonteva keskustelupaikka. Moses oli noin viisikymppinen ja Paul hieman nuorempi, noin nelikymppinen. Molemmat olivat kristittyjä perheenisiä. Aika pian välillemme muodostui lämminhenkinen suhde, ja minullahan riitti heiltä kyseltävää.
Melko pian mieleeni palasi alkumatkan jännitys lentokoneessa, ja ajatus huvitti jälkikäteen. Siinä sitä nyt istuttiin, suupalttina kahden ugandalaisen tummaihoisen miehen kanssa. Se oli hyvä hetki pysähtyä miettimään asiaa, jonka olen todennut kerta toisensa jälkeen. Matkailu vähentää ennakkoluuloja, kun sille antaa mahdollisuuden. Tämä matka muistutti minua siitä jälleen kerran.
Kerroin miehille myös Suomesta, ja keskustelut kulttuurisista eroista olivat paikoin huvittavia. Molemmat miehet olivat varsin puheliaita ja leppoisia, ja he kertoivat avoimesti elämästään. Suomessa oli tuolloin juuri satanut ensilumi, ja näytin heille ystäväni lähettämiä kuvia lumisesta Turusta. Miehet eivät olleet koskaan nähneet lunta, eivätkä edes merta muuten kuin kuvista.
Keskustelut erilaisista arvopohjista käytiin hyvässä hengessä ja välillä myös pieni pilke silmäkulmassa. Moses ei voinut ymmärtää, kuinka kaksi miestä saattoivat elää yhdessä. Siitä innostuin kertomaan hänelle suomalaisista pride-tapahtumista sekä siitä, että meillä on täysin tavallista elää yhdessä myös ilman avioliittoa. Näissä keskusteluissa konservatiivisemmat ja liberaalimmat arvot kohtasivat avoimesti. Kaikki tämä erilaisuus tuntui puolin ja toisin yhtä aikaa aidolta, hupaisalta, mielenkiintoiselta ja avartavalta, ilman minkäänlaista tuomitsemista.
Molemmat miehet kertoivat tekevänsä ahkerasti töitä ja maksavansa lastensa koulutuksen. Heille oli tärkeää huolehtia siitä, että myös tyttäret saisivat ammattiin johtavan koulutuksen. Samalla he kertoivat suvun vanhempien painostuksesta suurempaan lapsilukumäärään, mitä Ugandassa esiintyy edelleen. Molemmat olivat kuitenkin pitäneet päänsä ja halusivat tarjota perheilleen hyvinvointia sen sijaan, että jatkaisivat vanhaa perinnettä hyvin suurista perheistä. Paul kertoi myös, että hänen vaimonsa valmistui ammattiin juuri matkamme aikana. Se oli hänelle suuri ylpeydenaihe.
Paulin kanssa keskustelut kulkivat usein hieman syvemmällekin. Puhuimme henkisestä kasvusta, asenteista ja erilaisista näkökulmista, jotka kulttuurisista eroista huolimatta yllättävällä tavalla myös yhdistivät meitä. Se oli kokemus, jota en olisi osannut odottaa ennen tälle matkalle lähtöä.
Uteliaisuudellani ei tuntunut olevan loppua, ja välillä se huvitti itseänikin. Rohkaistuin kyselemään miehiltä, millaisia parisuhdesoppia Ugandassa mahtoi olla, kuinka tärkeänä uskollisuutta parisuhteessa pidetään ja millaista deittailu siellä on. Aihe nousi matkan aikana esiin myös naisnäkökulmasta kuultuna, jolloin miesten uskollisuutta välillä kyseenalaistettiin. Keskusteluissa nousi esiin monenlaisia näkemyksiä, joihin liittyi myös oma kulttuurinen logiikkansa. Lopputulos oli kuitenkin yllättävän tuttua. Ihmissuhteiden maailma taitaa lopulta olla aika samanlaista kaikkialla. Sama tuttu suhteiden sekamelska, mutta hieman erilaisin sävyin.
Rautaiset ammattilaiset ja sympaattiset oppaamme Paul (oikealla) ja Moses (vasemmalla).
Ennen matkaa mietin, millaisia tuliaisia voisin viedä Ugandan lapsille. Kävin Suomessa useassa kaupassa hypistelemässä ja ostamassa erilaisia koulutarvikkeita. Mukaan tarttui tavallisia vihkoja ja kyniä, mutta myös värikkäitä pojille ja tytöille suunnattuja tarvikkeita, kuten viivoittimia, teroittimia ja muita pieniä koulutarvikkeita.
Valitsin matkalle isoimmat matkalaukkuni ja täytin ne omien tavaroideni lisäksi koulutarvikkeilla. Olisin halunnut ottaa mukaan myös makeisia, mutta lopulta päättelin, että koulutarvikkeista olisi enemmän hyötyä.
Kerroin matkan alussa Paulille ja Mosekselle, että minulla oli mukanani tuliaisia. Sovimme, että jos matkan aikana tulisi vastaan sopiva hetki antaa ne suoraan kädestä käteen, he kertoisivat siitä minulle.
Sopiva hetki tuli yllättäen eteen, kun vierailimme ryhmänä kyläyhteisössä, jossa viljeltiin kahvia. Kylän vieressä oli World Visionin tukema koulu, jossa opiskeli alakouluikäisiä lapsia. Englanti on yksi Ugandan virallisista kielistä, mikä mahdollisti kommunikoinnin. Palatessamme vierailulta autojen luo näimme pihalla pieniä lapsia, ja Paul sanoi, että voisin halutessani antaa heille koulutarvikkeita. Kävin autosta hakemassa pussillisen tuliaisia, ja lapset ottivat ne vastaan silminnähden iloisina.
Sillä välin kun olin kyläyhteisössä, Paul oli järjestänyt minulle mahdollisuuden vierailla myös koulun sisällä. Tämä tuli minulle täysin yllätyksenä. Kun olin antanut pihalla oleville lapsille heidän lahjansa, he lähtivät kulkemaan kotejaan kohti. Tämän jälkeen otin autosta loput tuliaiset mukaan, ja koulussa työskentelevä nainen johdatti minut erään luokkahuoneen sisälle.
Katso video: Katso video kouluvierailusta Ugandassa.
En oikein ehtinyt varautua tilanteeseen millään tavalla, sillä kaikki tapahtui niin nopeasti. Yhtäkkiä seisoin täyden koululuokan edessä, joka oli itsekin juuri kuullut saavansa vierailijan. Lapset alkoivat esiintyä minulle, laulaa ja tanssia. Olin hämmentynyt, sillä en osannut odottaa mitään tällaista. Suloiset lapset katselivat minua nappisilmillään, ja siinä vaiheessa myös muita matkaryhmämme jäseniä oli tullut perässäni luokkahuoneeseen. Esityksen jälkeen meille esiteltiin luokan opettaja, jolle sain antaa tuliaiset juuri niin kuin olin toivonutkin, suoraan kädestä käteen.
On vaikea kuvailla, mitä tunsin tuossa hetkessä. Tilanne oli samalla epätodellinen ja täynnä lämpöä. En ollut missään vaiheessa pitänyt kovin kummoisena tekona sitä, että toin mukanani koulutarvikkeita. Enkä varsinkaan olisi osannut kuvitella, että saisin tilaisuuden viedä niitä itse suoraan koululuokkaan. Ilo ja kiitollisuus, jonka sain kokea lasten ja opettajan kohtaamisessa, koskettivat syvästi. Se tunne muuttui sydämessäni pyyteettömäksi rakkaudeksi, ja sellaiselle tunteelle ei ole hintalappua.
Palattuani autolle kiitin Paulia mahdollisuudesta vierailla koulussa. Kun olimme hetken kahden kesken, hän antoi minulle pienen kukan ja kiitti myös minua.
Kouluvierailu Ugandassa. Mukaan tuodut koulutarvikkeet pääsivät perille suoraan lasten ja opettajan käsiin.
Ugandan road trip sisälsi useita luontokohteita. Vierailin Kuningatar Elisabetin kansallispuistossa (Queen Elizabeth National Park), jossa tehtiin useita safariajoja. Puistossa elää neljä viidestä Big Five -eläimestä: leijona, leopardi, norsu ja puhveli. Sarvikuonoja siellä ei kuitenkaan tavata.
Ugandan matkaan sisältyivät myös kerran elämässä -kokemukset gorilla- ja simpanssijäljityksistä niiden omassa elinympäristössä. Molemmista kerron tarkemmin omassa blogijutussa.
Kuningatar Elisabetin kansallispuisto sijaitsee Lounais-Ugandassa Albertin hautavajoaman alueella. Puisto kattaa savanneja, kosteikkoja, järviä ja kraatterimaisemia, ja sen halki kulkee Kazinga-kanava, joka yhdistää Edward- ja George-järvet.
Queen Elizabethin kansallispuisto sai nykyisen nimensä vuonna 1954, kun Ison-Britannian kuningatar Elisabet II vieraili Ugandassa Afrikan-matkallaan. Alue tunnettiin aiemmin nimellä Kazinga National Park, mutta vierailun jälkeen puisto nimettiin kuningattaren kunniaksi.
Safareille lähdettiin aikaisin aamulla, jolloin savanni oli vielä viileä ja hiljainen yön jäljiltä. Aamun ajon jälkeen palattiin lodgelle aamiaiselle ja levähtämään ennen iltapäivän safaria. Big Five -eläimistä bongasin kaikkiaan neljä. Leijonat tulivat lähietäisyydelle aivan jeepin viereen, ja vaikeammin nähtävän leopardin näin myös poikasensa kanssa. Puhveleita ja norsuja oli runsaasti, samoin muuta eläimistöä.
Kävin myös Queen’s Pavilion -nimisellä näköalapaikalla, joka rakennettiin kuningatar Elisabet II:n ja prinssi Philipin Ugandan-vierailun yhteydessä vuonna 1954. Paviljongilta avautuu näkymä kansallispuistoon, josta kuningatar saattoi tarkkailla puiston maisemia ja eläimiä.
Vaikka Kuningatar Elisabetin kansallispuisto on yksi Ugandan suosituimmista safarikohteista, sen kävijämäärät ovat huomattavasti pienempiä kuin monissa Afrikan tunnetuimmissa puistoissa. Matkailu on rauhallisempaa ja eläinhavainnot tapahtuvat usein ilman ruuhkaa, mikä tekee kokemuksesta erityisen luonnollisen.
📸: Olivia Janatuinen – Safariajelu Kuningatar Elisabetin kansallispuistossa.
Kazinga-kanava on noin 32 kilometriä pitkä vesireitti, joka yhdistää Edward- ja George-järvet Kuningatar Elisabetin kansallispuiston keskiosassa. Se on yksi Itä-Afrikan parhaista paikoista tarkkailla virtahepoja ja krokotiileja aivan lähietäisyydeltä. Kanava toimii myös tärkeänä lintujen ruokailu- ja pesimäalueena.
Veneretki Kazinga-kanavalla oli jännittävä, ja nähtävää riitti koko ajan. Vene liukui rauhallisesti pitkin kanavaa, ja rannalla eläimet liikkuivat aivan veden tuntumassa. Vedessä ja rannoilla näkyi runsaasti virtahepoja, jotka nousivat välillä pintaan puhisten. Veneestä käsin pääsin kuvaamaan eläimiä poikkeuksellisen läheltä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli kahden urosnorsun välinen kamppailu naaraasta, kun urokset mittailivat voimiaan aivan rannan tuntumassa.
Safareilla näin myös runsaasti puhveleita. Oppaat käyttivät vanhoista puhveliuroksista nimitystä “losers”. Sana viittaa uroksiin, jotka ovat aikanaan menettäneet asemansa lauman johtajina nuoremmille ja vahvemmille kilpailijoille.
Kun uros syrjäytetään ja se menettää asemansa lauman johtajana, se jättää päälauman. Sen jälkeen se siirtyy elämään muiden vanhempien urosten kanssa pienissä ryhmissä. Näitä kutsutaan usein bachelor-ryhmiksi. Niissä elämä on rauhallisempaa, sillä urokset eivät enää kilpaile naaraista eivätkä käy jatkuvia valtataisteluita.
Vanhemmat puhveliurokset viihtyvät keskenään juuri turvallisuuden vuoksi. Pienessä ryhmässä ne pysyvät paremmin turvassa leijonilta ja muilta pedoilta. Vaikka “luusereiden” valtakausi lauman johtajina on jo ohi, moni niistä elää juuri tästä syystä vielä pitkät ja leppoisat eläkevuodet.
📸: Olivia Janatuinen – Veneretki Kazinga-kanavalla tarjosi lähikohtaamisia virtahepojen, puhvelien ja norsujen kanssa. Varsinainen jännitysnäytelmä oli kahden urosnorsun välinen kamppailu naaraasta.
Uganda on vielä melko vähän vierailtu maa, joten infrastruktuuri ei ole kaikkialla kovin kehittynyttä. Päätiet ovat pääosin hyvässä kunnossa, mutta moniin kohteisiin matkattiin pienempiä teitä pitkin.
Eräänä päivänä, kun palasimme majapaikkaan pimeän aikaan, kuskimme Paul ja Moses pääsivät esittelemään ajotaitonsa matkan kenties haastavimmassa tilanteessa. Päivällä oli satanut vettä, ja ajoimme kapeaa mutaista vuoristotietä pitkin kohti majapaikkaa. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi isompi auto, joka oli jäänyt lievässä ylämäessä mutavelliksi muuttuneelle tielle jumiin.
Ympärillä oli joukko miehiä ihmettelemässä tilannetta, ja oli selvää, ettei auton ohittaminen ollut mahdollista. Paul ja Moses päättivät kääntyä takaisin. Tie oli niin kapea, ettei autoa voinut kääntää, joten ainoa vaihtoehto oli peruuttaa takaisinpäin.
Istuin Paulin vieressä etupenkillä ja näin, kuinka miehet tekivät keskenään yhteistyötä ajovalojen avulla saadakseen meidät takaisin päätielle. Oli pilkkopimeää, ja valoa tuli vain ajoneuvojen valoista. Peruutus sujui ammattimiehiltä hienosti, ja pian olimme taas päätiellä. Sieltä miehet lähtivät kuljettamaan meitä eri reittiä pitkin majapaikkaan.
Toinen reitti oli vielä kapeampi. Sateiden vuoksi tie oli kuoppainen ja vielä mutaisempi kuin edellinen. Vaikka ajoimme pilkkopimeässä, huomasin pian, että auton vasemmalla puolella, sillä puolella jossa itse istuin, oli tyhjää ja selvästi ajoimme tietä pitkin, joka kulki jyrkänteen reunalla. Tie nousi vähitellen yhä ylemmäs. Tilanne alkoi tuntua jo todella jännittävältä.
Autoon tuli hiirenhiljaista. Vilkaisin Pauliin, joka piti ratista kiinni rystyset valkoisina ja katse tiukasti tiessä. Mies oli täysin keskittynyt ajamiseen. Tien huono kunto ja siinä pysyminen vaativat todellista ammattitaitoa. Jokainen kuoppa heilautti autoa suuntaan, jonka vain kokenut kuljettaja osasi tulkita ja korjata. Mietin mielessäni ystävääni, joka oli toisessa autossa ja jonka tiesin pelkäävän vaarallisia ajotilanteita. Samalla tunsin itsekin kasvavaa jännitystä siitä, pääsemmekö tästä perille asti.
Lopulta, pitkältä tuntuneen ajan jälkeen, molemmat autot pääsivät ylärinteellä olevan majapaikan pihaan. Helpotuksen tunne oli suuri. Kiitimme Paulia ja Mosesta todella ammattimaisesta ajosta. Kysyin Paulilta, pelottiko häntä itseään lainkaan. Hän vastasi, että ajo vaati keskittymistä, mutta he eivät olisi lähteneet reitille, jos olisivat arvioineet sen liian vaaralliseksi.
Tätä ammattitaitoa ja vastuunkantoa ei voinut muuta kuin ihailla. Samalla saimme varmasti jokainen ylimääräisen annoksen jännitystä ja yhden muiston lisää tältä matkalta. Myöhemmin toinen miehistä totesi, että lumella ajaminen voisi olla heille haastavampaa kuin mutainen vuoristotie.
Ugandassa koin vieraanvaraisuutta, jota harvoin kohtaa näin aidolla tavalla muualla. Kohtaamiset eri palveluntarjoajien kanssa eivät tuntuneet teennäisen ystävällisiltä tai tippien toivossa tehdyiltä, vaan niissä oli jotain aivan muuta.
Maa on vielä suhteellisen vähän vierailtu, ja ihmiset ottivat minut vastaan aluksi hieman varautuneina mutta uteliaina. Vähäinen turismi pitää maan autenttisena, eikä matkailun lieveilmiöitä, kuten kerjäämistä, tullut juurikaan vastaan.
Road trip kulki Ugandan maaseudulla ja kylien läpi, joissa pääsin näkemään paikallista arkea. Majoituimme kaikilla mukavuuksilla varustettuihin lodgeihin, jotka olivat joko telttoja tai mökkejä. Ruokailutkin tapahtuivat usein näissä majapaikoissa.
Saapuminen majapaikkaan tuntui usein siltä kuin olisi tullut jonkun kotiin. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, tarjottiin virvokkeita ja kerrottiin talon palveluista. Henkilökunta oli aidosti läsnä, ja meidän viihtyvyytemme tuntui olevan heille kunnia-asia. Tämä vieraanvaraisuus aukesi minulle ehkä parhaiten ruokailun yhteydessä.
Majapaikat olivat siistejä ja kaikki oli huolella järjestetty. Ruoka valmistettiin ajan kanssa, ja omia mieltymyksiä saatettiin kysellä jo etukäteen. Tarjoilu oli viimeisteltyä ja tuntui siltä kuin olisimme olleet talon omia vieraita. Istuimme usein yhdessä suuren pöydän ääressä ja saimme kuulla, mitä oli tarjolla. Tarjoilijoista välittyi aito innostus ja halu pitää meistä hyvää huolta. En nähnyt kertaakaan välinpitämätöntä tai tympääntynyttä työntekijää.
Näin jälkikäteen tunnen omalta osaltani harmitusta siitä, etten osannut olla läsnä ja arvostaa tätä kaikkea heti. Pidin sitä liian itsestään selvänä. Kuten monesti käy, toistuvat tilanteet herättelevät vähitellen huomaamaan asioita. Tämä tapahtui minulle matkan loppuvaiheessa, kun istuin jälleen viimeisen päälle valmistetun illallisen äärellä ja huomasin huomioni kiinnittyneen puhelimeeni, kuten aiemminkin. Siinä hetkessä laitoin puhelimen pois ja jäin katsomaan nuorta tarjoilijaa, joka kertoi keskittyneesti illan menusta. Tunsin pienen piston sisälläni. Olin antanut huomioni valua puhelimeen sen sijaan, että olisin talon vieraana ollut läsnä.
Se oli kuitenkin tärkeä opetus, joka jäi elämään. Paikallinen vieraanvaraisuus, sydämensivistys ja aito ystävällisyys olivat jotain sellaista, mitä ei pääse kokemaan kaikilla matkoilla. Myöhemmin kerroin näistä ajatuksistani Paulille. Hän hymyili ja sanoi, että sinä sentään huomasit sen. Se oli pieni lause, mutta jäi mieleen. Tällaiset hetket kulkevat mukana vielä pitkään, ja niiden opit seuraavat huomaamatta myös kotiin.
📸: Olivia Janatuinen – Ugandan majapaikoissa vieraanvaraisuus, huolenpito ja lämmin tunnelma jäivät vahvasti mieleen.
Road tripit ovat oivallinen tapa nähdä paikallista elämää ja maisemia. Ajoimme vehreiden haja-asutusalueiden halki, banaanipuiden reunustamia teitä pitkin. Lapset leikkivät ja vilkuttivat mutaisten teiden varsilta, ja paikallinen arki näyttäytyi eläväisenä. Välillä pysähdyttiin ostamaan banaaneja välipalaksi, ja sitten taas jatkettiin matkaa.
Tämä matka oli teemaltaan luontopainotteinen, mikä tarkoitti, että kontaktit paikallisiin jäivät lähtökohtaisesti vähäisemmiksi. Kuljetukset kulkivat kylien läpi suoraan majapaikkoihin, ja paikallisia näki usein vain auton ikkunoista. Jos olisin tyytynyt pelkästään matkaohjelmaan, olisin jäänyt paitsi monista kohtaamisista. Tein omatoimisesti aloitteita, esitin toiveita ja otin niitä puheeksi Paulin ja Moseksen kanssa. Kerroin heille, että olin kiinnostunut tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja myös valokuvaamaan heitä. Kaikkeen kuvaamiseen pyydettiin luonnollisestikin lupa. Samalla minua alkoi kiinnostaa, miltä ugandalainen koti mahtoi näyttää sisältäpäin. Molemmat miehet lupasivat pitää silmänsä auki sopivien tilanteiden varalta.
Tilaisuus tuli eteen, kun ajoimme Ugandan lounaisosiin Kisoroon, lähelle Ruandan ja Kongon rajaa. Majoituimme vulkaanisten Mutanda- ja Muleje-järvien maisemiin, joista avautui näkymiä rajalla kohoaville tulivuorille. Gorillajäljityksellä alkaneen jännittävän päivän päätteeksi saavuin mutaisena majapaikkaan. Silloin Moses kertoi järjestäneensä minulle vierailun paikalliseen kotiin yhden henkilökunnan jäsenen kautta. Hän kysyi, jaksaisinko vielä lähteä kylälle. Vastasin empimättä, että totta kai, tätähän olin odottanut.
Vierailu järjestyi nopeasti sekä minulle että perheelle. Tämä ei ollut etukäteen suunniteltu kotivierailu, joita matkanjärjestäjät joskus tarjoavat ja jotka voivat tuntua hieman teennäisiltä, vaan tilanne syntyi spontaanisti. Moses esitteli minulle lodgella työskentelevän Alexin, joka tarjoutui viemään minut tutun perheen luo. En kuitenkaan pitänyt itsestään selvänä, että voisin noin vain mennä vieraan perheen kotiin, joten kysyin häneltä, kuinka perhettä olisi sopivaa huomioida vierailusta. Alex vastasi, että saisin itse päättää summan. Vieressäni ollut matkakaveri kuunteli keskustelua, ja kysyin, olisiko hän kiinnostunut lähtemään mukaan. Hän vastasi kyllä. Kiitimme Alexia ja sovimme, että maksamme perheelle vierailusta 20 dollaria.
📸: Olivia Janatuinen – Kohtaamisia ja paikallista elämää road tripin varrelta.
Otin kameran mukaan ja lähdimme Alexin ja matkakaverini kanssa kävellen kyläkadulle. Ugandalaiset ovat hyvin kuvauksellisia, ja pidin huolta siitä, että kaikkeen valokuvaamiseen oli lupa. Tämä ei ollut ongelma, sillä melko pian olimme pienten lasten ympäröiminä. Lapset olivat selvästi kiinnostuneita meistä ja pyörivät ympärillämme uteliaina. Huomasin pian, että heitä kiehtoivat erityisesti järkkärini sekä puhelimemme. Kuvasimme lapsia, ja he halusivat nähdä kuvat heti. Etenkin videot saivat heidät nauramaan ja ilakoimaan. Tajusin, että järjestelmäkamera oli heille uusi tuttavuus, mutta myös puhelimet olivat monelle harvinaisuus.
Kohtaaminen oli hauska, ja jatkaessamme matkaa pieni poika lähti sinnikkäästi kulkemaan perässämme. Hän tepasteli vierellämme ja puhui omalla kielellään. Kysyin Alexilta, mitä poika sanoi, ja hän kertoi pojan kysyvän, oliko meillä makeisia. Meillä ei ollut, joten kysyin, löytyisikö kylästä kauppaa, josta niitä voisi ostaa. Lupasimme pojalle, että palatessamme hän saisi makeisia.
Kylässä valmistettiin perinteisiä savitiiliä, joihin vulkaaninen maaperä tarjosi hyvää materiaalia. Monet kylän asuinrakennuksista oli rakennettu näistä tiilistä. Hetken kuluttua olimme perillä. Kaikki tapahtui niin nopeasti, astuimme varovasti yhteen pieneen, tiilestä rakennettuun mökkiin.
Astuimme sisään pieneen huoneeseen, jossa perhe odotti meitä. Ensikohtaamiseen liittyi aluksi pientä hämmennystä molemmin puolin. Siinä missä tämä nopeasti eteen tullut vierailu oli meille uutta, sitä se oli myös perheelle. Meidät ohjattiin ystävällisesti istumaan puiselle penkille. Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin ulkoa sisään lankeava luonnonvalo. Lattia oli kovaa savea, eikä sisällä ollut sähköä, puhumattakaan elektroniikasta tai muista mukavuuksista. Huoneessa oli kaksi oviaukkoa, joissa ovien sijaan roikkuivat kangassuojat.
Ugandalaisten vieraanvaraisuus oli tullut jo aiemmin tutuksi, mutta tässä kohtaamisessa se näyttäytyi kaikkein aidompana. Tervehdimme toisiamme, ja perhe esitteli itsensä yksi kerrallaan. Paikalla olivat äiti, isä ja kahdeksan lasta. Lapset ujostelivat aluksi, mikä oli täysin ymmärrettävää. Englanti on yksi Ugandan virallisista kielistä, joten kommunikointi sujui onneksi hyvin.
Äiti näytti meille, kuinka hän valmistaa ruokaa perheelleen. Hän asettui lattialle hienontamaan viljanjyviä, joista valmistui ruokaa veteen sekoittamalla. Samalla kana vipelteli sisälle, ja hetken kuluttua oviaukosta astui sisään perheen mummo.
Olin matkan aikana ihmetellyt, missä kaikki ikäihmiset ovat. Tämä nainen oli selvästi iäkäs ja arvovaltainen, ja hänen olemuksessaan oli jotain rauhallista ja vahvaa. Hän tuli suoraan luoksemme, otti kätemme omiinsa, katsoi meitä silmiin ja toivotti meidät tervetulleiksi heidän kotiinsa.
Ugandassa vanhempia ihmisiä ja erityisesti isoäitejä kunnioitetaan laajasti. Heitä pidetään usein yhteisön selkärankana, ja heillä on tärkeä sosiaalinen, kasvatuksellinen ja kulttuurinen rooli. Esittäytymisen jälkeen annoimme minun ja ystäväni puolesta 20 dollaria suoraan mummon käteen.
Mummo kertoi elämästään ja näytti kuvan edesmenneestä miehestään. Tunnelma oli lämmin ja lähes epätodellinen. Perhe sai meidät tuntemaan itsemme aidosti tervetulleiksi. Isä ja äiti olivat noin nelikymppisiä ja hekin hieman ujoja. Kysyttäessä isä näytti meille pieniä puusta veistettyjä gorillamuistoesineitä, joita hän teki ja myi osana perheen toimeentuloa. Hän antoi meille molemmille pienet puugorillat.
Katso video: Vierailu ugandalaisessa kodissa.
Äiti otti esiin pienen rummun ja alkoi laulaa yhdessä perheensä kanssa. Tunnelma oli lämmin ja iloinen, ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Oli hienoa kokea, miten sattuma toi meidät hetkeksi yhteen siinä pienessä kodissa ja antoi mahdollisuuden jakaa tämän arvokkaan hetken yhdessä.
Perhe oli kristitty, ja kysyin, miten he viettävät joulua ja antavatko he toisilleen lahjoja. Äiti kertoi, että jouluna syödään hieman paremmin, mutta lahjoja ei anneta. Käänsin katseeni vieressä istuvaan matkakaveriini, ja luulen, että ymmärsimme toisiamme sillä hetkellä ilman sanoja. Annoimme hieman hämmentyneelle äidille rahaa tulevaa joulua varten.
Vierailun päätteeksi mummo sanoi haluavansa kuvan yhteisestä hetkestämme. Otimme runsaasti kuvia koko perheen kanssa heidän kotinsa edustalla. Koska heillä ei ollut omaa kameraa, sovimme, että toimitamme kuvat Alexin kautta. Mummo pyysi Alexia tulostamaan ne perheelle muistoksi.
Vierailun päätteeksi otimme perheen kanssa hyvänmielen kuvia heidän kotinsa edustalla.
Lähdimme hyvillä mielin kävelemään kylätietä pitkin takaisin majapaikalle. Kohtasimme samat lapset, jotka leikkivät edelleen keskenään kylätiellä. Nyt ymmärsin paremmin, kuinka ihmisten arki levittäytyy kaduille, kun kodit ovat pieniä. Kysyin Alexilta, mistä makeisia voisi ostaa, sillä missään ei näkynyt kauppoja. Lähellä lasten leikkipaikkaa oli pieni hökkeli, ja Alex ohjasi meidät sinne sisään.
Kaupan edustalla oli vihanneksia ja sisällä vain muutama hylly, joilla oli myytäviä tuotteita. En nähnyt makeisia, siis sellaisia peruskarkkeja kuin olin ajatellut. Alex näytti hyllyllä olevia pusseja, joiden sisällä oli leivonnaisia. Hän kertoi, että lapset pitivät niistä kovasti ja että leivokset olivat makeita. Ostimme kaverini kanssa ne muutamat leivospussit, joita hyllyllä oli. Kun astuimme ulos, oven edessä odotti jo iso joukko lapsia kiltisti parijonossa. Näky oli hellyttävä.
Kaverini ehdotti, että olisi parempi, ettemme jaa herkkuja itse, vaan annamme kaupan omistajan hoitaa sen. Pian kävi ilmi, ettei kaikille riittänyt omaa leivosta, joten nainen leikkasi niitä pienempiin paloihin. Silti leivokset loppuivat kesken, eivätkä kaikki saaneet omaansa. Kysyimme, löytyisikö lisää, ja nainen kertoi, että varastossa olisi vielä. Sanoimme ostavamme kaiken, mitä hänellä oli. Voi sitä vilinää ja iloa. Nämä olivat selvästi lasten herkkua, ja lopulta kaikki saivat omansa.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Hilpeä kohtaaminen kylälasten kanssa.
Kun leivokset oli jaettu tasapuolisesti, lapset rauhoittuivat ja asettuivat syömään, samalla kun me jatkoimme matkaa kohti majapaikkaa. Mietin mielessäni sitä iloa, joka voi syntyä niinkin pienestä asiasta. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka nousevat omien matkakokemusteni kärkisijoille. Siinä hetkessä lapset näyttivät aidosti onnellisilta. Se sai miettimään, kuinka ihminen voi olla onnellinen vähästä, ja silti samaan aikaan joku toinen voi voida huonosti, vaikka hänellä olisi ulkoisesti kaikki. Nämä keskenään leikkineet lapset, joilla ei ollut kännyköitä, televisioita tai muitakaan laitteita, jäivät vahvasti mieleeni.
Palasimme majapaikalle hyvillä mielin. Jaettu kokemus matkakaverin kanssa tuntui erityisen arvokkaalta. Päivä oli ollut poikkeuksellinen, sillä samaan päivään mahtuivat sekä gorillojen kohtaaminen viidakon syövereissä että nämä lämpimät kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa kylällä. Kun on paikassa, jossa monet itselle itsestään selvät asiat, kuten suihku, lämmin vesi, sähkö ja vessat, eivät ole samalla tavalla saatavilla, oppii väistämättä arvostamaan sitä, mitä itsellä on. Mutta ehkä vieläkin suurempi oivallus oli ymmärtää, että ihminen voi kokea iloa ja onnellisuutta myös paljon vähemmästä.
📸: Olivia Janatuinen – Kylän lasten kohtaaminen toi matkaan iloa, naurua ja yhden sen mieleenpainuvimmista hetkistä.
Ugandan väkiluku on noin 50 miljoonaa ja kasvaa nopeasti. Väestön mediaani-ikä on vain noin 16–17 vuotta, mikä tekee siitä yhden maailman nuorimmista väestöistä. Lähes puolet ugandalaisista on alle 15-vuotiaita.
Ugandassa koulunkäynti alkaa yleensä noin 6-vuotiaana, ja peruskoulu kestää seitsemän vuotta. Vaikka valtio tarjoaa virallisesti maksutonta perusopetusta, vanhempien maksettavaksi jää usein koulutarvikkeita, kirjoja, koulupukuja ja muita kuluja. Tämä on yksi syy siihen, että kaikki lapset eivät käy koulua loppuun asti. Luokkakoot ovat usein suuria, ja etenkin julkisissa kouluissa opettajalla voi olla vastuullaan kymmeniä oppilaita. Maaseudulla ryhmät voivat olla erityisen suuria, varsinkin alemmilla luokka-asteilla. Yksityisiä kouluja, joiden taso on usein korkeampi, on myös tarjolla.
Matkan aikana kuulin, että yksi haaste näissä maaseudun kouluissa on se, että lapset jäävät välillä pitkiksikin ajoiksi pois koulusta eri syistä. Osa lähtee omille teilleen hyvinkin nuorena työn perässä, osa auttaa kotona. Perheet ovat suuria, eikä koulun ja kodin välinen yhteys ole aina kovin tiivis.
Ugandan talous on vahvasti maatalouspainotteinen. Maassa on pääosin kaksi sadekautta, hedelmällinen maaperä ja runsaasti viljelykelpoista maata. Uskonnollinen jakauma on pääosin kristillinen, ja noin 80 prosenttia väestöstä kuuluu eri kristillisiin kirkkokuntiin.
Ugandassa viralliset kielet ovat englanti ja swahili. Arjessa käytetään kuitenkin laajasti myös muita kieliä, ja luganda on yksi maan puhutuimmista erityisesti keskiosissa ja Kampalan alueella. Eri puolilla maata on lisäksi omat paikalliskielensä.
Turismia Ugandassa on vähemmän kuin naapurimaissa Keniassa ja Tansaniassa, mutta maa kiinnostaa yhä enemmän etenkin seikkailullisempia matkailijoita. Matkailu on myös yksi maan tärkeistä tulonlähteistä. Ugandan keskeisiä vetovoimatekijöitä ovat vuorigorillat ja simpanssit, kansallispuistot sekä monipuolinen luonto.
Road trip Ugandassa päättyi rajanylitykseen Ruandan puolelle ja ajomatkaan kohti maan pääkaupunkia Kigalia. Erot näiden kahden maan välillä olivat selvästi havaittavissa. Ensivaikutelman perusteella Ruanda vaikutti vauraammalta, infrastruktuuriltaan kehittyneemmältä ja väestöltään pienemmältä.
Matkanjärjestäjä oli varannut hotellihuoneen lepoa varten ennen pitkää kotimatkaa, mutta en malttanut jäädä huilimaan, vaan lähdin vielä itsekseni kävelylle Kigaliin. Kaupunki on tunnettu siisteydestään, ja tätä taustaa vasten ymmärtää hyvin, miksi Kigalia kutsutaan toisinaan lempinimellä “Afrikan Singapore”.
Hotellialueella söimme ystäväni kanssa illallisen, jonka jälkeen pakkasin laukut ja kirjoitin Paulille ja Mosekselle kiitoskirjeet. Laitoin kirjeet suljettuihin kirjekuoriin odottamaan lentokenttäkuljetusta. Oli aika jättää Afrikan pölyt taakse ja suunnata kotiin.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Uganda jäi sydämeen.
Olen tämän blogin kirjoittamisen aikaan vieraillut 64 maassa, ja Ugandan matka nousee heittämällä kirkkaimpaan kärkeen. Minulle matkailu on seikkailua. Se ei ole pelkästään nähtävyyksiä, vaan myös henkistä kasvua ja viisastumista.
Ugandan matkaan kuului myös gorillojen ja simpanssien jäljityksiä niiden omassa elinympäristössä. Lue niistä lisää erillisessä blogijutussa.
Tämä matka murensi monia ennakkoluuloja ja sai minut katsomaan elämää taas uusista näkökulmista. Tutustuin ihmisiin, jotka opettivat ja antoivat paljon. Ystävälliset ugandalaiset tekivät minuun suuren vaikutuksen. He eivät tuputtaneet itseään, vaan antoivat tilaa. Kun yhteys oli syntynyt, keskustelu lähti liikkeelle ja jatkui luontevasti.
Paluu Suomeen tuntui vahvalta kontrastilta matkan aikana koettuihin hetkiin. Kuten usein seikkailullisten matkojen jälkeen, olo oli muutaman päivän ajan kuin eräänlaisessa tyhjiössä. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on, ja ennen kaikkea onnellinen siitä, että sain kokea tämän uskomattoman seikkailun 🧡
Olivia Janatuinen
matkabloggaaja, seikkailijatar, tarinankertoja
