Road trip Namibiassa kuljetti minut maan pääkaupungista Windhoekista halki Sossusvlein aavikon Etoshan kansallispuistoon ja lopulta Atlantin rannikolle Swakopmundiin. Matkan varrella koettiin monia erityisiä hetkiä, ja yksi matkan kohokohdista oli vierailu alkuperäiskansaan kuuluvan Himba-heimon kylässä.
Namibian kuvaukselliset dyynit ovat monelle valokuvaajalle unelmakohde, eikä syyttä. Myös minulla tämä matka oli ollut pitkään mielessä, ja edessä oli seikkailullinen road trip monipuolisiin kohteisiin. Pitkä matka Windhoekiin taittui yhdellä välilaskulla Qatarissa, ja fiilis oli odottava ja innostunut.
Juuri ennen perille pääsyä sattui kuitenkin ikävä alku reissulle. Tiputin puhelimeni lentokoneen lattialle, ja näyttö meni täysin säpäleiksi. Kylläpä harmitti! Mielessä pyöri vain yksi ajatus, miten selviän parin viikon matkasta ilman puhelinta?
Windhoekin lentokentältä oli kuljetus hotellille. Sain järjestettyä paikallisen taksikuskin, joka lähti kanssani etsimään liikettä, jossa puhelimen lasi voitaisiin vaihtaa. Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä tämä oli ainoa tilaisuus saada puhelin korjatuksi ennen kuin matka jatkui aavikolle. Kerroin miehelle mitä halusin ja annoin hänen toimia sekä tulkkina että oppaana. Muutaman kierroksen jälkeen löytyi paikka, joka lupasi hoitaa korjauksen muutamassa tunnissa. Ensin puhelimen jättäminen kieltämättä vähän arvelutti, mutta muita vaihtoehtoja ei tässä tilanteessa ollut.
Odotusaika kului yllättävän mukavasti. Mies esitteli minulle kaupunkia, ja sattumalta elettiin vielä ystävänpäivää, mikä näkyi katukuvassa ja kaupoissa. Kierreltiin hetki ostoskeskuksessa, jossa kuvankauniit paikalliset nuoret naiset juhlivat ystävänpäivää. Sitten miehelle tuli nälkä ja päädyttiin paikallisten suosimalle ulkoilmaruokailualueelle, jossa kattilat porisivat ja ihmiset söivät tuoksuvien patojen ääressä. Mies tilasi itselleen annoksen ja kysyi halusinko minä syödä. Kieltäydyin kohteliaasti ja tyydyin seuraamaan tunnelmaa sivusta, liian suuri riski vatsataudille, mutta olin iloinen, että pääsin näkemään vilauksen ihan tavallisesta kaupunkielämästä.
Pari tuntia hujahti nopeasti, ja palasimme liikkeeseen, joka oli vaihtanut puhelimen lasin uuteen. Kaikki toimi moitteettomasti. Ajoimme takaisin hotellille, ja kiitollisena maksoin miehelle sekä kyydistä että avusta. Illalla huoneessani mietin, että kaikesta huolimatta tämä kääntyi lopulta voiton puolelle. Ilman tätä pientä vastoinkäymistä en olisi päässyt kokemaan Windhoekia näin monipuolisesti heti matkan alussa.
Namibia on nuori valtio, mutta sen historia on monivaiheinen ja paikoin raskaskin. Maa oli pitkään Saksan siirtomaa ja myöhemmin Etelä-Afrikan hallinnassa. Juuri täällä tapahtui 1900-luvun ensimmäisenä pidetty kansanmurha, kun Saksan siirtomaajoukot tuhosivat herero- ja nama-kansoja 1900-luvun alussa. Lopulta Namibia itsenäistyi vuonna 1990 pitkän vapautustaistelun jälkeen. Tänään maa tunnetaan yhtenä Afrikan vakaimmista ja turvallisimmista maista.
Namibiassa asuu noin 2,6 miljoonaa ihmistä. Suurin osa väestöstä on kristittyjä, erityisesti luterilaisia ja katolisia, mikä näkyy vahvasti myös kaupunkikuvassa. Kristinuskon rinnalla elää perinteisiä paikallisia uskomuksia, ja maassa on lisäksi pieniä muslimi- ja juutalaisyhteisöjä.
Namibian itsenäistymisen taustalla on myös yksi suomalaisille erityisen tuttu nimi. Martti Ahtisaari toimi YK:n erityisedustajana ja johti neuvotteluja, jotka lopulta veivät maan kohti vapautta Etelä-Afrikan hallinnasta. Hänen roolinsa Namibian itsenäistymisprosessissa oli merkittävä, ja siksi häntä kunnioitetaan maassa yhä syvästi. Ahtisaari ei ole Namibiassa vain historiallinen hahmo, vaan nimi, johon liitetään rauhanomainen muutos ja mahdollisuus uuteen alkuun. Monelle namibialaiselle hän on edelleen symboli siitä, että heidän itsenäisyytensä syntyi kansainvälisen yhteistyön ja diplomaattisen työn kautta, ei vain aseellisen taistelun seurauksena.
Oli mielenkiintoista kuulla, että Namibiassa kohtaa yllättävän usein suomalaisia etunimiä, ja yksi syy siihen löytyy Martti Ahtisaaren merkittävästä roolista maan itsenäistymisessä. Hänen kunniakseen moni perhe antoi lapselleen nimeksi Martti. Tausta ulottuu kuitenkin vielä kauemmas historiaan, sillä jo 1800-luvulta alkaen suomalaiset lähetyssaarnaajat toimivat erityisesti Pohjois-Namibiassa ja antoivat kastettaville usein omia etunimiään. Näin paikalliseen nimikulttuuriin jäivät elämään nimet kuten Matti, Pekka, Kari, Helena ja Aino, jotka ovat monille namibialaisille osa omaa perhehistoriaa.
Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt tutustumaan muihin ryhmässä matkustaviin ja seuraavaksi matkaan kuului lyhyt kaupunkikierros Windhoekissa, joka on maan poliittinen ja taloudellinen keskus, mutta samalla yllättävän kompakti ja helposti lähestyttävä kaupunki. Saksalaisen siirtomaahistorian jäljet näkyvät yhä arkkitehtuurissa, ja katukuvassa, mutta afrikkalainen rytmi ja paikallinen elämä tekevät tunnelmasta omaleimaisen. Windhoek ei ole metropoli, vaan enemmänkin rauhallinen lähtöpiste matkalle maan vaikuttavimpiin maisemiin.
Martti Ahtisaaren Namibian hyväksi tekemästä työstä oli yllättäen varsin suuri hyöty matkan loppuvaiheessa.
📸: Olivia Janatuinen | Christuskirche, Windhoek – saksalaisajan perintö keskellä kaupunkia.
📸: Olivia Janatuinen | Heroes’ Acre, Windhoek – muistomerkki Namibian itsenäisyystaistelun sankareille.
Jätimme Windhoekin taakse ja matka jatkui erikoisvarustellulla autolla kohti karua aavikkoseutua. Asfalttitiet jäivät pian kaupunkiympäristön taakse, ja alusta muuttui kiviseksi ja epätasaiseksi. Tiet olivat hyvässä kunnossa, mutta ajo oli pomppuista ja vaati hetken totuttelua. Onneksi auton jousitus oli kunnossa, samoin kuin oma asenne.
Saavuimme Sossusvlein alueelle, joka oli ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka. Majoituimme keskelle aavikkoa lodgeihin, joissa oli tarvittavat mukavuudet nettiä lukuun ottamatta. Lodget olivat kaukana kaikesta, keskellä ei mitään. Auringon laskiessa pimeys laskeutui varsin nopeasti, ja ympärillä oli säkkipimeää, niin pimeää, että taskulampullakaan ei nähnyt kuin korkeintaan muutaman metrin eteenpäin. Lodgessa oli kuitenkin mukavat oltavat, mutta ulos ei ollut asiaa, sillä alueella liikkui käärmeitä ja muita villieläimiä. Hyvin nukutun yön jälkeen oli aikainen herätys ja edessä päivä, jota olin odottanut pitkään. Astuessani lodgesta ulos näin sakaalin, joka juosta jolkotti siitä ohi. Otin kameran ja linssit mukaan ja lähdimme kohti dyynejä.
📸: Olivia Janatuinen – Matka taittui pehmeämmin hyvin jousitetulla autolla.
📸: Olivia Janatuinen – Lodge Sossusvlein aavikolla.
Ensimmäinen kohde oli legendaarinen Dune 45, yksi Namibin aavikon tunnetuimmista dyyneistä. Se on saanut nimensä sijainnistaan, noin 45 kilometrin päässä Sesriemin portilta, ja on suosittu erityisesti auringonnousun aikaan. Dyyni kohoaa yli 150 metrin korkeuteen, ja sen harjalta avautuvat näkymät ovat juuri sitä, mitä olin etukäteen kuvitellut. Punertava, silkinhieno hiekka hehkui aamuauringossa, ja jokainen askel vei helposti puoli askelta taaksepäin. Nousu vaati pientä ponnistelua, mutta huipulle päästyä maisema palkitsi vaivan moninkertaisesti.
Dune 45:n jälkeen jatkoimme matkaa Deadvleihin, joka sijaitsee niin ikään Sossusvlein alueella. Deadvlei on muinainen savitasanko, jonka ylle dyynit ovat vuosisatojen aikana kohonneet. Alueen mustuneet puut ovat jopa yli 900 vuotta vanhoja, ja ne ovat säilyneet kuivassa ilmastossa lähes muuttumattomina. Valkoinen suolapohja, tummat puunrungot ja taustalla hehkuvat oranssit dyynit muodostavat maiseman, joka tuntuu melkein epätodelliselta. Ei ihme, että Deadvlei on yksi Namibian kuvatuimmista paikoista.
Aavikkomaisema oli kerrassaan kaunista. Kävin myös jeeppiajelulla ja kuvaamassa ennen auringonlaskua. Jeeppiajeluun sisältyi vielä ihana yllätys. Kuvatessani laskevaa aurinkoa kuljettajat ohjasivat meidät hieman sivummalle, ja hetken kuluttua meidät kutsuttiin valmiiksi katetun pöydän ääreen. Kuskeista paistoi vilpitön ilo ja vieraanvaraisuus. Tarjolla oli kylmiä juotavia ja pientä syötävää. Pistin kameran sivuun ja siinä, laskevan auringon värjätessä maiseman lämpimäksi, mietin, että se kylmänä nautittu olut ei ole missään muualla maistunut niin hyvältä.
📸: Olivia Janatuinen – Dune 45, Sossusvlei
📸: Olivia Janatuinen – Sossusvlein aavikkomaisemaa
📸: Olivia Janatuinen – Deadvlei, Sossusvlei
Vierailu Himba-heimon kyläyhteisössä oli yksi matkan mieleenpainuvimmista hetkistä. Himbat ovat Namibian alkuperäiskansoihin kuuluva etninen ryhmä, ja he ovat asuneet Pohjois-Namibiassa vuosisatojen ajan. Heidät tunnetaan erityisesti siitä, että he ovat säilyttäneet perinteisen elämäntapansa ja kielensä poikkeuksellisen vahvana nykypäivään asti.
Perinteisesti myös moniavioliitto on ollut osa heidän kulttuuriaan, ja perherakenne on muotoutunut yhteisön ja karjanhoidon ehdoilla. Nykyään elämäntavat vaihtelevat, mutta vanhat perinteet näkyvät yhä vahvasti monien arjessa.
Erityisesti himba-naisten ulkonäkö kiehtoi minua. He levittävät iholleen ja hiuksiinsa punertavaa otjize-tahnaa, joka on sekoitus okraa ja rasvaa. Se suojaa ihoa auringolta ja kuivuutta vastaan, mutta on samalla tärkeä osa kaunistautumista ja identiteettiä. Myös rituaalit, hiustyylit ja korut liittyvät vahvasti ulkonäköön ja kertovat naisen elämäntilanteesta sekä asemasta yhteisössä.
Himba-naisten paljas ylävartalo on osa heidän perinteistä pukeutumistaan ja arkea, ja heijastaa kulttuuria, jossa ulkonäköä ilmaistaan ennen kaikkea korujen, kampauksien ja rituaalien kautta vaatteiden sijaan. Naisten paljas olemus tuntui luontevalta ja samalla täysin luonnolliselta. Saimme kuvata heitä vapaasti, eivätkä he olleet moksiskaan. Kuvia olisi saanut myös julkaista, mutta kuulimme, että sosiaalisen median alustat tulisivat taatusti estämään niiden näkyvyyden alastomuuden vuoksi.
Oli mielenkiintoista tutustua kyläyhteisön ihmisiin ja heidän arkeensa. Vierailin myös koulussa, jossa lapset tulivat tekemään tuttavuutta. Osa katseli meitä uteliaina, osa ehkä hieman pelokkaana. Keskellä kylää oli naisia ja lapsia istumassa ringissä, ja jokainen kauppasi jotain itse tehtyä käsityötä.
Kävin yhdessä savimajassa, joka oli sisältä hyvin vaatimaton. Lattia oli savimaata eikä huonekaluja ollut. Sisällä ollut himba-nainen puuhaili saven ja tuhkan parissa, ja vaikka en aivan ymmärtänyt mitä hän teki, sain jutella hänen sekä paikalla olleen miehen kanssa. He kertoivat nukkuvansa savilattialla, ja kysyessäni, missä tyynyt ovat, mies naurahti ja sanoi, että naisen tyyny on hänen kainalonsa.
Perinteisessä himba-kulttuurissa naisen tärkein rooli on ollut perheen jatkaminen, lasten kasvattaminen ja yhteisön arjen ylläpito. Äitiys ei ole vain henkilökohtainen asia, vaan yhteisöllinen tehtävä. Himba-yhteisössä miehen rooli on puolestaan perheen ja suvun turvaaminen. Miehet vastaavat karjanhoidosta, joka on yhteisön tärkein elinkeino, ja osallistuvat perhettä sekä sukua koskevaan päätöksentekoon.
Kun tätä kaikkea seurasi läheltä, ei voinut olla pohtimatta, miten erilaiselta oma elämä tuntui sen rinnalla. Olen saanut valita oman polkuni ja ymmärsin entistä selvemmin, kuinka suuri etuoikeus tuo vapaus on. Tämä ei tehnyt kohtaamisesta ristiriitaista, vaan pikemminkin avartavaa. Se muistutti siitä, miten monella tavalla elämä voi olla merkityksellistä ja miten matkustaminen opettaa ennen kaikkea katsomaan maailmaa lempeämmin ja laajemmin.
📸: Olivia Janatuinen – Vierailu Himba-kyläyhteisössä
📸: Olivia Janatuinen – Kohtasin matkan varrella myös herero-kansaan kuuluvia naisia lapsineen, värikkäissä ja näyttävissä asuissaan. Pieni suloinen James -poika tuli tekemään tuttavuutta.
Monipuolinen matkaohjelma sisälsi myös safariajeluja Etoshan kansallispuistossa, joka on yksi Namibian tunnetuimmista luontokohteista. Puiston keskiössä on valtava Etosha Pan, kuivunut suolatasanko, joka antaa alueelle sen tunnusomaisen, vaalean ja avaran ilmeen. Suurimman osan vuodesta maisema on karua ja lähes aavikonomaista.
Puisto tunnetaan runsaasta eläimistöstään. Alueella elää muun muassa norsuja, kirahveja, sarvikuonoja, leijonia, seeproja ja useita antilooppilajeja.
Etosha on lisäksi yksi Afrikan vanhimmista suojelualueista, ja sillä on tärkeä rooli monien uhanalaisten lajien suojelussa. Vierailu puistossa ei ole vain eläinten katselua, vaan myös muistutus siitä, miten merkittävä osa luonnonsuojelu on Namibian identiteettiä.
📸: Olivia Janatuinen – Etoshan kansallispuisto
Swakopmund on Namibian rannikon helmi, jossa aavikko kohtaa Atlantin. Saksalaisen siirtomaa-ajan perintö näkyy yhä arkkitehtuurissa, kahviloissa ja katukuvassa, ja tekee kaupungista poikkeuksellisen eurooppalaisen tuntuisen verrattuna moniin muihin Namibian kaupunkeihin.
Merellinen maisema toi hienoa kontrastia matkan muihin kohteisiin. Swakopmundista käsin suuntasin noin puolen tunnin ajomatkan päähän Walvis Bayhin, josta lähdin veneretkelle Atlantille. Eläinten kirjo oli vaikuttava. Opas houkutteli veneen luo merileijonia ja jopa pelikaanin pienillä kaloilla. Pelikaani pysähtyi hetkeksi aivan viereeni ja saatuaan herkun lensi pois. Suloinen merileijona antoi silittää itseään hetken ajan ennen kuin huomio palasi herkkuihin.
Niin Swakopmundissa kuin muuallakin oli hienoa huomata, miten yhteisö työllisti toinen toistaan. Tämä näkyi välillä hitaampana palveluna. Esimerkiksi ravintolassa yksi toi pöytään vesikannun, toinen astiat ja kolmas ruokatilaukset. Hätäisempi olisi voinut hermostua palvelun verkkaisuudesta, mutta tällaisissa tilanteissa on hyvä muistaa katsoa asioita paikallisten tapojen kautta.
Yhdessä majapaikassa huomasin aamulla vanhan miehen odottamassa lodgeni ulkopuolella, hänen tehtävänsä oli viedä matkalaukkuni vastaanottoon. Köyhyys näkyi monella tavalla, mutta oma havaintoni oli se, että ihmiset pyrkivät silti elättämään itsensä, ja se tuntui tärkeältä. Matkailu on monissa maissa merkittävä tulonlähde, ja sen huomasi täällä Namibiassakin useaan otteeseen.
Auringonlaskut Afrikassa ovat omaa luokkaansa. Eräänä iltana nousin hotellin kattoterassille kuvaamaan Atlantin valtamereen laskevaa aurinkoa, ja seuraani liittyi matkaseurueeseen kuulunut nainen, toinen seikkailijatar. Jaoimme hetken yhdessä ja juttelimme elämästä ja matkailusta. Hän kertoi olevansa jo eläkkeellä ja nauttivansa matkustamisesta, vaikka hänen miehensä ei siitä juuri välittänytkään. Mies viihtyi mieluummin kotisohvalla kuin maailmalla, mutta antoi silti vaimonsa toteuttaa omia haaveitaan. Kysyin, oliko mies kiinnostunut hänen matkakokemuksistaan, ja nainen hymyili sanoessaan, ettei tämä koskaan kysynyt niistä mitään. Päädyimme siihen, ettei matkustaminen ole kaikille yhtä tärkeää, mutta hyvän parisuhteen yksi mittari on se, että antaa toiselle tilaa elää omia unelmiaan. Yhdelle se voi tarkoittaa auringonlaskun ihailemista Afrikassa, toiselle jotain aivan muuta.
📸: Olivia Janatuinen | Swakopmund – aavikon ja Atlantin kohtaamispaikka.
📸: Olivia Janatuinen | Walvis Bayn veneretki Atlantilla.
Swakopmund on suosittu tukikohta monenlaisille elämyksille. Rannikon tuntumassa voi lähteä dyyneille, merelle tai aavikkoretkille, ja ympäröivä luonto tarjoaa loputtomasti tekemistä seikkailunhaluisille.
Matkaohjelmasssa yksi päivä oli varattu omille seikkailuille. Muiden matkakavereiden valitessa kokkauskurssin minä lähdin mönkijäajelulle hiekkadyyneille. Maisema poikkesi selvästi Sossusvlein aavikosta. Dyynit olivat pienempiä ja hiekka kellertävää. En ollut koskaan aiemmin ajanut mönkijällä, mutta puitteet olivat niin upeat, ettei tilaisuutta voinut jättää väliin. Varasin ajelun, ja ilokseni sain yksityisoppaan. Lähdimme kaksistaan matkaan, kumpikin omalla mönkijällä.
Aluksi mies antoi lyhyet ohjeet ajamiseen ja näytti käsimerkit, joita minun tuli seurata hänen ajaessa edellä. Milloin käännytään, milloin pysähdytään ja mikä merkki tarkoittaa varoitusta. Jännitti sen verran, etten ollut varma muistinko ihan kaikkea. Kerroin olevani ensikertalainen ja päätin luottaa siihen, että hän kyllä pitäisi minusta huolen.
Ajelu hiekkadyynien päällä oli todella huikeaa. Mönkijässä riitti tehoa, ja paksuilla renkailla pystyi ajamaan yllättävän nopeasti pehmeällä hiekalla. Välillä pysähdyimme juttelemaan ja ottamaan kuvia. Ajoin miehen perässä ja mietin, ettei tämä nyt ollutkaan niin kovin vaikeaa.
Sitten mies pysäytti mönkijänsä, nousi alas ja tuli antamaan lisäohjeita. Seuraavaksi ajaisimme rinnettä alas, ja minun tuli seurata häntä. Hän painotti, minun tuli ajaa määrätietoisesti suoraan eteenpäin ja että kädet oli pidettävä suorina, ohjainta ei saanut kääntää sivulle eikä jarrua saanut painaa. Sen jälkeen mies hyppäsi mönkijänsä selkään ja lähti liikkeelle, kadoten hetken päästä näkyvistä. Minulla oli jo vauhti päällä ja hetken päästä edessä avautui todella jyrkkä rinne. Ensimmäinen ajatus oli puhdas pelko, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin mennä eteenpäin. Puristin kaikilla voimillani ohjaimia ja tein juuri kuten oli neuvottu.
Vauhti oli hurja, mutta vielä hurjempi oli adrenaliini ja se tunne vatsanpohjassa, kun syöksyin alas rinnettä. Tilanne oli nopeasti ohi, ja sen jälkeen olo oli aivan uskomaton. Posket hehkuivat innosta. Sanoin oppaalle, etten olisi ikinä uskaltanut ajaa rinnettä alas, jos olisin nähnyt sen etukäteen.
Lopuksi hän vei minut vielä toisen jyrkän rinteen laelle. Siellä hän voiteli hiekkalaudan, jolla laskin pää edellä hurjaa vauhtia alas. Juuri tällaiset hetket jäävät mieleen lopuksi elämää. Oppaani oli selvästi mielissään nähdessään, kuinka innoissani olin koko kokemuksesta.
📸: Olivia Janatuinen | Swakopmund – Mönkijäajelu aavikolla ja oma henkilökohtainen opas.
📸: Olivia Janatuinen | Katso video: Swakopmund – Mönkijäajelu aavikolla
Matkan tullessa päätökseensä viimeinen majapaikka ei ollut Windhoekissa, vaan kauempana kaupungin ulkopuolella. Lentokentälle ajoon oli varattu hyvin aikaa, mutta matkalla eteen tuli yllättävä tilanne, joka hetkeksi herätti huolen siitä, ehtisimmekö lennolle ajoissa.
Namibiassa teiden varsilla on pisteitä, joissa autot pysäytetään ja punnitaan. Syytä tähän en itse täysin ymmärtänyt, mutta matkalla lentokentälle jouduimme yllättäen pysähtymään yhdelle tällaiselle tarkastuspisteelle. Autojen jono oli poikkeuksellisen pitkä ja eteni tuskastuttavan hitaasti. Kävi nopeasti selväksi, että tällä vauhdilla emme ehtisi lennolle.
Ryhmämme matkanjohtaja, kokenut konkari, lähti neuvottelemaan paikalla olevan henkilöstön kanssa, mutta aluksi ilman tulosta. Mikään selitys tai pyyntö ei tuntunut tepsivän. Seurasimme sivusta, kuinka hän kierteli ja jututti eri ihmisiä, kunnes yllättäen hän palasi autoon. Meille tehtiin tilaa, pääsimme ajamaan koko jonon ohi ja takaisin maantielle kohti lentokenttää.
Nyt alkoi olla jo kiire, ja kuski painoi kaasua hieman reippaammin. Hetken päästä opas paljasti, millä taikasanoilla portit olivat auenneet. Hän oli kertonut olevansa Martti Ahtisaaren lapsenlapsi.
Oppaamme oli vähintään kuusikymppinen ukkeli, mikä teki tarinasta varsin epäuskottavan, sillä Ahtisaaren ainoa poika on häntä paljon nuorempi eikä Ahtisaarella tiettävästi edes ole lapsenlapsia. Niin tai näin, saimme tilanteesta hyvät naurut ja samalla konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka suuresti namibialaiset yhä arvostavat entistä presidenttiämme.
Namibian matka oli kokonaisuutena ikimuistettava kokemus. Sen monipuolisuus teki siitä erityisen. Yhdellä matkalla sain nähdä aavikkoa, villieläimiä, merta ja kaupunkeja, jotka kaikki tarjosivat täysin erilaisia maisemia ja tunnelmia. Juuri tämä vaihtelu teki matkasta niin rikkaan ja mieleenpainuvan.
Kontaktit paikallisiin jäivät tällä kertaa melko vähäisiksi, sillä vietin suuren osan ajasta luonnon keskellä ja kaukana asutuksesta. Silti ne kohtaamiset, joita matkan varrella syntyi, olivat lämpimiä ja vilpittömiä, ja vieraanvaraisuus näkyi pienissä eleissä ja hetkissä.
Palasin kotiin taas hieman viisaampana ja yhtä kokemusta rikkaampana. Tällaiset matkat muistuttavat siitä, kuinka paljon maailmassa on nähtävää ja opittavaa. Namibia oli henkisesti rikastuttava kokemus, joka kulkee mukana vielä pitkään matkan jälkeenkin.
Olivia Janatuinen
matkabloggaaja, seikkailijatar, tarinankertoja
