Matka eteläiseen Afrikkaan vei minut Botswanan Choben kansallispuistoon ja Chobe-joelle seuraamaan villieläimiä niiden omassa ympäristössä. Sain kokea Victorian putousten valtavan voiman sekä Sambian että Zimbabwen puolelta, aivan veden äärellä.
Etelä-Afrikassa matka jatkui viinimaille, Hyväntoivonniemen karuihin maisemiin ja Kapkaupunkiin, jossa kokeilin varjoliitoa kaupungin ja meren yllä. Tämä matka ei alkanut silkkihansikkain, mutta sen vaikeat vaiheet antoivat jotain sellaista, mitä helppo matka ei olisi voinut ikinä antaa.
Matkalle lähtöä edelsi tuttu sekoitus jännitystä ja odotusta. Malarialääkitys oli aloitettu ja tuttu pakkausrumba päällä. Afrikka kiehtoo minua, ja edessä oli kiertomatka neljässä eri maassa. Menomatkan reitti kulki Helsingistä Dohaan, sieltä Johannesburgiin ja edelleen Zimbabween Victorian putouksille, missä minun oli määrä liittyä minulle entuudestaan tuntemattomaan matkaryhmään.
Muutama päivä ennen lähtöä viuhahti ensimmäinen red flag, kun kuulin, että Finnair kiertäisi Irakin ilmatilan. Vaihtoaikaa Dohassa oli varattu 1 tunti 25 minuuttia, mutta päätin luottaa siihen, että kaikki järjestyy.
Lentokentällä kaikki vaikutti sujuvalta ja boarding alkoi ajallaan. Check-inissä mainitsin lyhyestä vaihtoajasta, ja minut upgreidattiin premium economy -luokkaan aivan koneen etuosaan. Nyt ei voinut toivoa muuta kuin että lento olisi aikataulussa ja myötätuulet puolellamme. Koneen ollessa jo valmiina lähtöön tapahtui kuitenkin yllättävä viivästys, kun ruumasta alettiin purkaa sinne kuulumatonta lastia. Tässä vaiheessa red flagit liehuivat jo tulipunaisina. Tiesin, että Finnairin lentoreitti olisi matkan heikoin lenkki, sillä viime aikoina viivästykset ja peruutukset ovat olleet valitettavan yleisiä.
Seikkailullisille matkoille lähteminen tuntuu minusta usein kuin astuisin putkeen, jossa suunta on vain eteenpäin. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, ja tilanteet elävät koko ajan. Nyt olin tässä putkessa, istumassa koneessa, joka lopulta lähti 2 tuntia 15 minuuttia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Tässä vaiheessa saattoi jo heittää lusikat nurkkaan, jatkolennoille en enää ehtisi.
Dohaan saavuttuani edessä oli varsinainen härdelli. Lentokenttä on monien reittien solmukohta, ja suuri osa matkustajista oli jatkamassa matkaa eteenpäin. Meidät ohjattiin erilliseen odotustilaan, jossa ystävällinen henkilökunta hoiti parhaansa mukaan uudelleenreitityksiä sekä tarvittaessa hotelli- ja ruokavouchereita.
Yritin saada paikan aikaiselle lennolle Johannesburgiin ja sieltä eteenpäin Zimbabween, jotta olisin ehtinyt vielä liittyä matkaryhmään ajoissa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja tarjolla olleet vaihtoehdot veivät minut perille vasta sen jälkeen, kun ryhmä oli jo jatkanut Botswanan puolelle.
Yön aikana turhautuminen yhdisti meitä monia. Vieressäni olleet kaksi eteläafrikkalaista herrasmiestä unohtivat hetkeksi omat murheensa ja ottivat asiakseen selvitellä, minne päin Botswanaa minun kannattaisi yrittää saada lennot, vaikka tarvittaessa omakustanteisesti. Tilanne oli absurdi.
Aamun sarastaessa sain lopulta vahvistuksen uudelleenreitityksestä sekä ruokavoucherin, joka riitti pitsapalaan ja cocikseen, mutta ei ranuihin. Seuraava lento Johannesburgiin olisi vasta illalla. Hotellivoucheria odotellessa mietin, että ennen kuin pääsisin hotellille, sieltä pitäisi jo pian lähteä takaisin kentälle. Vaikka kuinka väsytti, tiesin, etten tässä mielentilassa pystyisi nukkumaan. Sain neuvoteltua itselleni hotellin sijaan paikan loungeen. Olin tässä vaiheessa ollut hereillä jo yli vuorokauden.
📸: Olivia Janatuinen – Dohan lounge tuntui pieneltä pelastukselta matkaväsymyksen keskellä. Myös lähtöfiilikset Helsingissä, josta Finnair lähti reilusti myöhässä ja johti kaikkien jatkolentojen peruuntumineen.
Aamulla sain myös matkanjärjestäjältä viestin, että tilanteeni oli huomioitu ja että minulle järjestettäisiin vastaanotto Zimbabwessa sekä kuljetus Botswanaan muun ryhmän luo. Päätin nujertaa matalan mielialan ja lähteä aamulla alkavalle Dohan kaupunkikierrokselle, joka vei hetkeksi ajatukset muualle. Kierros kesti muutamia tunteja, ja pääsin näkemään kaupungin päänähtävyydet sekä vierailemaan soukista.
Väsymys ja univelka tekevät mielelle tepposet. Pitkän odottelun jälkeen loungeen pääsy oli helpotus. Pääsin ylelliseen suihkuun ja syömään. Istahdin mukavaan nojatuoliin, join muutaman oluen ja ummistin ensimmäistä kertaa silmäni. Syvään uneen en ympärillä olevan hälinän vuoksi päässyt, mutta kun avasin silmäni, näin edessäni miehen syvään kumartuneena. Kesti hetken tajuta, mitä oli meneillään. Hänellä oli rukoushetki. Kun ilta koitti, oli aika jatkaa matkaa kohti Afrikkaa.
📸: Olivia Janatuinen – Aamun kaupunkikierros Dohassa.
📸: Olivia Janatuinen – 50 tunnin matkanteon jälkeen viimein perillä Zimbabwessa. Kentällä oli lämmin vastaanotto.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Matkalla majapaikkaan tunsin kuin olin yhtäkkiä aivan uudessa ulottuvuudessa.
Lento Johannesburgiin sujui ongelmitta, ja perillä varmistin vielä, että matkalaukku oli seurannut mukanani ennen jatkolentoa. Lopulta, noin 50 tuntia kotoa lähdön jälkeen ja lähes samoilla silmillä, saavuin Victoria Fallsin lentokentälle Zimbabwessa.
Minua oli vastassa hymyilevä mies ja nainen nimikyltin kanssa, ja matka jatkui saman tien kohti Botswanan rajaa. Rajamuodollisuuksien jälkeen Botswanan puolella kuljettaja vaihtui, ja mies kysyi, kuinka monta kenkäparia minulla on mukana ja kertoi, että ne tulee desinfioida ennen rajan ylitystä. Syynä tähän on se, että näin estetään eläintautien, kuten suu- ja sorkkataudin, leviäminen.
Ajoimme kohti majapaikkaa, jossa muu matkaryhmä jo odotti. Olo oli helpottunut. Ympärillä avautui vehreä luonto, puhdas ilma ja hiljaisuus, jossa oli aivan omanlaisensa tuoksu. Matkalla kapeaa hiekkatietä pitkin auton eteen ilmestyi suuri norsu, joka söi puusta lehtiä vain metrin päässä meistä. Hetkeä myöhemmin näin myös kirahvin.
Tunsin kuin olisin astunut kokonaan uuteen ulottuvuuteen, ihan uuteen maailmaan. Perillä tapasin matkaryhmän ja matkanjohtajan, joka näytti tyytyväiseltä ja kehotti lepäämään hetken ennen iltapäivän jokisafaria.
📸: Olivia Janatuinen – Ajomatka perille Elephant Valley Lodgeen.
Iltapäivän venesafari Chobe-joella oli ensimmäinen yhteinen ohjelma ryhmän kanssa. Jo heti alussa näin virtahepoja, jotka ovat minulle erityisen rakkaita ja aina yhtä söpöjä. Veneajelu oli rauhallinen, ja joen varrella sain ihailla vehreitä maisemia sekä monipuolista eläimistöä. Näin impaloita, ja yhdessä kohdassa krokotiili lipui aivan veneen vieressä. Veneellä oli tarjolla myös virvokkeita, ja samalla tutustuin matkatovereihin, jotka ottivat minut lämpimästi vastaan.
Ryhmämatkoilla olen huomannut sellaisen jännän jutun, että ihmisistä muodostuu matkan aikana oma pieni yhteisönsä. Tässä ryhmässä oli poikkeuksellisen tiivis side ja yhteisen matkakokemuksen tuoma yhteenkuuluvuuden tunne. Oman paikan löytäminen ryhmässä on aina pieni arpapeli, mutta tällä matkalla se tapahtui luontevasti. Myös mukavan matkanjohtajan rauhallinen olemus ja laaja Afrikan tuntemus tekivät kokonaisuudesta turvallisen ja mutkattoman.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Botswanan Choben kansallispuisto
Päivän päätteeksi pääsin ensimmäistä kertaa Suomesta lähdön jälkeen nukkumaan omaan lodgeen, pehmeään sänkyyn. Seuraavana aamuna herätys oli aikainen, ja lähdimme jeepeillä aamusafarille Choben kansallispuistoon vielä pimeän aikaan. Aamun sarastaessa eläimet alkoivat ilmestyä, ja pääsin ihailemaan villieläimiä, jotka saivat elää heille luonteenomaista elämää luonnossa. Näin lisää söpöjä hippoja, erilaisia apinoita, puhveleita, impaloita, mangusteja, pumpia sekä runsaasti erilaisia lintuja.
Botswanassa kokemani rauha ja luonnon tasapaino olivat käsinkosketeltavia. Illalla päivän ohjelman jälkeen majapaikassa sain kokea aitoa afrikkalaista vieraanvaraisuutta, jota olen tällä mantereella kokenut aiemminkin. Oli ihana istua illallisella hyvän seuran kanssa ja antaa päivän rauhassa asettua. Majapaikan edustalla oli vesialue, jonne villieläimet tulevat juomaan. Tänä ajankohtana, kun sadetta oli saatu ja vettä oli luonnossa runsaasti, näin paikalla vain yhden kirahvin.
Botswana mielletään usein kuivaksi Kalaharin maaksi, mutta Choben alue paljastaa toisenlaisen puolen. Joen varsi on yllättävän vehreä, täynnä tulvaniittyjä, metsiä ja rikasta eläimistöä. Maa on pääosin kuivaa, mutta sen vesialueet ovat poikkeuksellisen reheviä ja tekevät Botswanasta monimuotoisen ja kiehtovan safarikohteen.
Botswanassa tunsin olevani keskellä harvinaista hiljaisuutta ja seesteisen luonnon harmoniaa. Se on ihana tunne, jonka olen Afrikassa kokenut ennenkin.
📸: Olivia Janatuinen – Choben kansallispuisto ja Chobe-joki
Botswanasta matka jatkui maantietä pitkin Sambiaan. Ylitimme rajan ja saavuimme ylelliseen majapaikkaan aivan Victorian putousten läheisyyteen.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Victorian putoukset sekä Zimbabwen että Sambian puolelta.
Victorian putoukset sijaitsevat Sambian ja Zimbabwen rajalla. Ne ovat yksi maailman suurimmista yhtenäisistä vesiputouksista, noin 1,7 kilometriä leveät ja yli 100 metriä korkeat, ja niiden vesi tulee Zambezi-joesta, joka on Afrikan neljänneksi pisin joki. Alue on Unescon maailmanperintökohde, ja sitä pidetään yleisesti yhtenä maailman merkittävimmistä luontoihmeistä.
Alkumatkan viivästysten vuoksi olin menettänyt mahdollisuuden nähdä putoukset Zimbabwen puolelta ryhmän kanssa, mikä harmitti, sillä putoukset olivat tärkein syy koko matkan valintaan. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että pääsin kokemaan ne Sambian puolelta.
Matkanjohtajalla oli kuitenkin hyvää pelisilmää. Hän ehdotti, että voisin käydä Sambiasta käsin myös Zimbabwen puolella ja palata takaisin saman päivän aikana. Varasin kuljetuksen saman tien ja lähdin matkaan amerikkalaisen pariskunnan kanssa.
Rajanylitykset näissä maissa ovat omanlaisensa. Minun piti tehdä maahantuloilmoitus, ja hitaiden yhteyksien vuoksi asiakirjojen kuntoon saamiseen meni aikaa. Paikalliset ovat rentoja, ja tällaiset pikkujutut otetaan vastaan naureskellen ilman kiirettä. Zimbabwen puolella meitä vastassa oli nuori mies, joka johdatti meidät putouksille.
Ja vau! Victorian putoukset ylittivät kaikki odotukseni. Veden voima, pauhu ja ilmassa leijuva sumu olivat käsittämättömiä. Aloitin kuvaamisen putousten alkuosasta, sillä mitä pidemmälle etenimme, voima sen kuin kasvoi ja vedestä lähtevä sumu sekä kova kohina tekivät kuvaamisesta mahdotonta.
Kuljin kävelyreittiä ihaillen maisemia ja samalla tehden tuttavuutta 21-vuotiaan opasmiehen kanssa. Matkoilla tartun aina tilaisuuteen tutustua paikallisiin. Minua kiinnosti kuulla, millaista elämää tämä nuori zimbabwelainen mies eli. Mies haaveili metsästäjän ammatista ja kertoi, ettei ollut vielä kertaakaan käynyt edes naapurimaissa. Kysyin, onko hänellä perhehaaveita ja millainen deittailukulttuuri Zimbabwessa mahtaa olla. Nuori mies ilmoitti, ettei halua suurta perhettä, kaksi lasta riittää, mutta ei vielä vähään aikaan. Deittailu on miehen mukaan kuulemma Zimbabwessakin haastavaa. En kysynyt, onko siellä deittiappeja, mutta miehen mukaan paikalliset naiset osaavat olla haastavia ja siksi moni mies on mieluummin yksin. Jaahas, olipas mielenkiintoista, naureskelin, tutut teemat näköjään toistuvat eri puolilla maailmaa. 😆
Lisäksi sain kuulla, että Zimbabwe on noin 16–17 miljoonan asukkaan maa, jossa koulutustaso on perinteisesti ollut korkea. Työttömyys on silti erittäin korkealla tasolla, minkä vuoksi moni hakeutuu töihin Etelä-Afrikkaan. Korruptio on laajasti tunnistettu ongelma, mutta rikollisuus on lähtökohtiin nähden suhteellisen alhaista.
📸: Olivia Janatuinen – Victorian putoukset sekä Zimbabwen että Sambian puolelta.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Majapaikka Avani Victoria Falls Resort, jossa eläimet kulkevat vapaina.
Palasin illaksi takaisin Sambian puolelle. Majapaikka oli vehreä ja avara, ja alueella liikkui vapaasti seeproja, impaloita ja kirahveja. Illallisella päivän pimetessä koimme ryhmän kanssa epätodelliselta vaikuttavan hetken, kun kolme isoa kirahvia tepasteli uima-altaan ohi aivan illallispöytämme edestä.
Seuraavana aamuna heräsimme matkanjohtajan kanssa aikaisin ja lähdimme katsomaan putouksia vielä Sambian puolelta ennen muun ryhmän heräämistä. Tuohon aikaan aamusta siellä ei ollut muita, ja saimme kaksistaan ihailla, kuinka nousevan auringon pehmeä valo lankesi putouksille kauniisti. Tiesin, että tällaiset valonhetket ovat lyhyitä, ja innoissani juoksin sinne tänne hakien sopivaa kuvakulmaa. Välillä matkanjohtaja huikkasi perään muistuttaen, että alueella saattaa liikkua hippoja, jotka voivat hermostua.
Olin aidosti onnellinen. Olin saanut kokea Victorian putoukset sekä Zimbabwesta että Sambiasta, juuri niin kuin olin toivonut.
📸: Olivia Janatuinen – Lämmin vastaanotto Sambian majapaikassa.
Seikkailu jatkui kohti etelää ja Pilanesbergin kansallispuistoa Etelä-Afrikan puolella. Puisto sijaitsee muinaisen tulivuoren kraatterissa, mikä tekee maisemista värikkäitä ja vaihtelevia. Savanni, kumpuilevat kukkulat ja pienet järvet vuorottelevat ja luovat upean ympäristön safarille.
Pilanesbergissä elävät kaikki Big Five -eläimet: leijona, norsu, sarvikuono, leopardi ja puhveli. Termillä viitataan viiteen Afrikan eläimeen, joita pidettiin aikoinaan vaarallisimpina metsästää jalan. Nykyään se viittaa safarien ikonisimpiin eläimiin, joita moni toivoo näkevänsä.
Pilanesbergiin oli varattu kaksi päivää ja kolme safariajoa. Saavuttuamme majapaikkaan meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Runsas illallinen tarjoiltiin tähtitaivaan alla nuotion ja rumpujen säestyksellä. Tällä kertaa en yöpynyt lodgessa vaan omassa tilavassa mökissä. Pitkän päivän päätteeksi kävin suihkussa tähtitaivaan alla. Suihkutilan seinämä erotti minut luonnosta, josta kantautui erilaisia eläinten ääniä. Niin siistiä, suljin silmäni ja tunsin suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta sydämessäni.
Afrikan vieraanvaraisuus on asia, johon palaan kerta toisensa jälkeen. Koin sitä tällä matkalla ja aiemmillakin matkoilla tavalla, jota harvoin kohtaa muualla. Majapaikoissa henkilökunta on läsnäolevaa ja vilpittömän iloista, ja etenkin pienemmissä majapaikoissa tunne on lähes kuin tulisi jonkun kotiin. Ruokailuhetkiin panostetaan, ja vieraiden ilo on aidosti myös heidän ilonsa.
Tällä matkalla olin itsekin tietoisemmin läsnä, huomioin sen mitä minulle annettiin ja kiitin siitä. Muistin aiemman Ugandan matkan, jossa keskityin liikaa puhelimeeni ruokapöydässä, vaikka illallishetkeä oli huolella valmisteltu ja henkilökunta oli innoissaan meistä vieraista. Vieläkin hävettää oma käytös. Nyt annoin itselleni luvan pysähtyä ja elää hetkessä.
📸: Olivia Janatuinen – Majapaikka Ivory Tree Game Lodge ja illallinen tarjoiltiin tähtitaivaan alla.
Ensimmäinen safari alkoi varhain, herätys oli 4.30. Pedot liikkuvat viileään aikaan, joten liikkeelle oli lähdettävä ajoissa. Auringonnousut sekä -laskut Afrikassa ovat omaa luokkaansa, ja eläinten sijaan olin aluksi kiinnostunut maisemien kuvaamisesta valon ollessa lämmintä ja pehmeää. Jeepin kuljettaja Jan oli noussut jo kolmelta aamulla valmistelemaan ajoa, ja tavoitteena oli bongata erityisesti Big Five -eläimiä.
Ensimmäisenä näin norsuja. Pian tämän jälkeen kohtasimme todellisen helmen: naarasleijonan neljän kuusiviikkoisen poikasen kanssa. Emo oli suojeleva mutta rauhallinen, eikä kokenut meitä uhkana. Poikaset katselivat meitä hetken ja juoksivat sitten emonsa perään. Lisäksi kohtasimme suloisia kirahveja ja muita eläimiä. Aamun safari päättyi yhteiseen kahvihetkeen savannilla, jossa ajoilla olleet jeepit kerääntyivät yhteen ja kuljettajat tarjoilivat kahvia, teetä ja pientä purtavaa. Maidon sijaan kahviin lorautettiin Amarulaa, joka on eteläafrikkalainen marulapuun hedelmästä valmistettu kermalikööri. Kombo oli todella hyvä!
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Pilanesbergin kansallispuisto
Lepäillessäni ennen iltapäivän safaria koin ihanan hetken, kun näin huoneeni ikkunasta, kuinka suuri norsu tepasteli aivan mökkini edestä ohi. Oli pysäyttävää nähdä, kuinka nämä arvokkaat eläimet saivat elää omassa elinympäristössään.
Seuraavilla safareilla bongasimme kolmannen Big Five -eläimen, sarvikuonon. Kiinnitin huomiota siihen, että monilta oli leikattu sarvi. Tämä tehdään tarkoituksella salametsästyksen estämiseksi. Kysyin jeepin kuljettajalta, millaisia seuraamuksia kiinni jääneille salametsästäjille tulee. Hänen mukaansa rangaistukset olivat liian lieviä, sakkoja tai useiden vuosien vankeustuomioita.
Botswanassa puolestaan salametsästykseen suhtaudutaan vielä Etelä-Afrikkaakin tiukemmin, ja maa tunnetaan tiukasta nollatoleranssilinjastaan. Käytännössä tuomiot ovat usein ankaria, sillä Botswana pyrkii suojelemaan villieläimiään mahdollisimman järein keinoin. Maan aseistetut ranger-joukot partioivat luonnonsuojelualueita estääkseen järjestäytynyttä rikollisuutta. Vaikka he eivät voi langettaa rangaistuksia, heillä on lain sallima oikeus käyttää voimaa itsepuolustuksessa, mikä on johtanut ajoittaisiin aseellisiin yhteenottoihin, joissa salametsästäjiä on menehtynyt.
Kansallispuistot ovat keskeisessä roolissa luonnon turvaamisessa. Ne tarjoavat valvottuja elinalueita, joissa ekosysteemit voivat toimia mahdollisimman luonnollisesti ja joissa villieläimiä suojellaan aktiivisesti. Suojellut alueet vähentävät salametsästyksen riskiä, ylläpitävät lajien elinvoimaisuutta ja mahdollistavat luonnon monimuotoisuuden säilymisen pitkällä aikavälillä.
Pilanesbergistä saldoksi jäi Big Five -eläimistä norsu, leijona ja sarvikuono. Puhvelin bongasin Botswanassa. Leopardi jäi tällä kertaa näkemättä.
📸: Olivia Janatuinen – Pilanesbergin kansallispuisto
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Viininmaistelua Fairview Wine & Cheese -viinitilalla
Tässä vaiheessa seikkailullinen matka sai uuden rytmin, kun safarit ja aikaiset aamuherätykset jäivät taakse ja suuntasimme kohti kuuluisaa Franschhoekin viinialuetta. Vierailin Fairview Wine & Cheese -viinitilalla, joka tuottaa sekä viinejä että juustoja ja on yksi Etelä-Afrikan tunnetuimmista tiloista.
Viininmaistelu, vehreät maisemat ja rauhallinen tunnelma olivat täydellinen vastapaino intensiivisille safaripäiville. Vaikka univelkaa oli yhä kertynyt ja alkumatkan väsymys kulki jossain taustalla, se ei haitannut kaiken jännityksen ja upeiden kokemusten äärellä.
Viinilasien äärelle hyytyminen ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, sitä kyllä ehtisi nukkua matkan jälkeenkin. Matkan jatkuessa kohti Kapkaupunkia päätin ryhdistäytyä ja varasin impulsiivisesti varjoliitohypyn. Kyllä pelotti, sitä ei käy kieltäminen, mutta pelon jälkeen tilalle tuli puhdas ja innostava jännitys, joka rikkoi väsyneen olotilan ja antoi uutta puhtia nauttia matkasta.
📸: Olivia Janatuinen – Viininmaistelua Fairview Wine & Cheese -viinitilalla.
Päivä Kapkaupungissa oli aamusta iltaan täynnä toimintaa, ja väsymys tipotiessään.
Kapkaupunki on täynnä vastakohtia. Se on kaunis, kiehtova ja paikoin myös arvaamaton kaupunki, joka toi mieleeni Rio de Janeiron. Turvallisuustilanne on kaksijakoinen. Kaupunki on suosittu ja vilkas matkakohde, mutta samalla siellä esiintyy rikollisuutta, joka voi kohdistua huolimattomiin turisteihin. Tärkeintä on käyttää tervettä harkintaa, pitää arvotavarat poissa näkyvistä, välttää syrjäisiä alueita ja liikkua suunnitelmallisesti. Muuten Kapkaupunki on useimmille matkailijoille miellyttävä ja turvallinen kohde.
Etelä-Afrikassa tuloerot ovat erittäin suuret, ja keskiluokka on suhteellisen pieni. Tämä epätasapaino on yksi rikollisuutta selittävistä taustatekijöistä. Samoin kuin Riossa, varakkaat ja köyhät asuinalueet sijaitsevat usein hyvin lähellä toisiaan.
Moni Kapkaupungissa vieraileva turisti ei kuitenkaan kohtaa köyhyyttä läheltä, sillä matkailijoiden suosimat alueet ovat siistejä ja hyvin valvottuja. Omalla matkallani näin köyhyyttä lähinnä auton ikkunoista, kun ohitimme laajoja slummialueita. Kontrasti oli silmiinpistävä. Arki jakautuu voimakkaasti alueittain, ja matkailija voi helposti viettää koko lomansa näkemättä köyhyyttä muuten kuin ohimennen, kuten minäkin.
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Pöytävuoren huipulla
Päivä alkoi nousulla kaapelivaunulla Pöytävuoren huipulle. Kapkaupungin ikoninen Pöytävuori on tasalakinen hiekkakivivuori, joka kohoaa noin 1086 metrin korkeuteen ja muodostaa kaupungin tunnetuimman maamerkin. Sen laaja, noin kolme kilometriä leveä ylätasanne ja jyrkät rinteet luovat upean taustan kaupungille, ja vuori on yksi Etelä-Afrikan suosituimmista nähtävyyksistä.
Huipulta avautuivat upeat 360 asteen näkymät. Koko kaupunki levittäytyi alapuolelle, ja kimalteleva meri ympäröi Robben Islandin vankilasaarta, jossa Nelson Mandela vietti 18 vuotta vankeudessa. Näin myös Pöytävuoren pikkuveljen Lion’s Headin sekä Signal Hillin, josta hyppäisin hetkeä myöhemmin varjoliidon. Ylhäällä ollessani vuoren ylle alkoi muodostua pieniä pilvenhattaroita.
Huipulla on useita näköalatasanteita ja polkuja, jotka kiertävät eri suuntiin, joten panoraama avautuu todella laajasti. Tapasin paikallisen naisen, joka ylpeänä esitteli kaupunkiaan, sekä kaksi iloista nigerialaista naista, jotka kuvasivat omaa sisältöään sosiaaliseen mediaan aivan kuten minäkin. Kun kaapelivaunu laskeutui takaisin alas, totesin, että kaikki puheet Pöytävuoresta pitivät paikkansa. Kokemus oli huikea.
📸: Olivia Janatuinen – Upeat näkymät Kapkaupunkiin Pöytävuoren huipulta
Vihdoin koitti aika nousta ilmaan varjoliidolla. Ajoimme Signal Hillille, ja vatsanpohjassa alkoi kihelmöidä. Kylläpä jännitti!
Paperiasiat hoidettiin ripeästi. Täytin lomakkeet ja allekirjoitin vastuuvapautuksen, jonka jälkeen ylleni puettiin valjaat, remmit ja kypärä. Ohjaajani kävi vielä lyhyesti läpi, mitä lähtötilanteessa tapahtuisi.
Lähtö tuli nopeasti. Juoksimme ohjaajan kanssa rinnettä alas tuulta vasten kahden avustajan antaessa lisävauhtia, ja hetkeä myöhemmin maa katosi jalkojen alta ja olimme ilmassa. Leijuminen yläilmoissa ja tyhjyys jalkojen alla eivät enää tuntuneet pelottavilta. Tunne oli huikea! Huomasin hehkuttavani kokemusta ääneen suomeksi, ja ohjaajani ei aluksi ollut varma, teinkö sitä onnesta vai pelosta.
Kokemus oli ikimuistoinen, ja tämä jäi yhdeksi matkani jännittävimmistä hetkistä. Lue blogijuttu jännittävästä varjoliitohypystä kokonaisuudessaan tästä.
Toimintatäyteisen päivän päätteeksi suuntasin V&A Waterfrontin alueelle, joka on Kapkaupungin elävä sydän. Alueella voi syödä, shoppailla ja nauttia merellisestä tunnelmasta. Paikalliset pukeutuvat usein tyylikkäästi, sillä Waterfront on suosittu paikka illallisille, treffeille ja viikonloppujen viettoon. Tunnelma on moderni, trendikäs ja kansainvälinen.
Ilta-aurinko värjäsi taivaan pehmeäksi, ja taustalla kohoava Pöytävuori loi lähes postikorttimaisen maiseman. Ihmiset olivat paitsi kauniita myös erittäin kuvauksellisia ja värikkäästi pukeutuneita. Sain rauhassa kuvata useita ohikulkijoita, ja moni halusi nähdä kameran näytöltä, miltä lopputulos näytti.
V&A Waterfront on yksi Kapkaupungin vartioiduimmista alueista, eikä köyhyyttä näy siellä juuri lainkaan. Se on rakennettu matkailijoille ja paikallisille, jotka haluavat viettää aikaa ravintoloissa, kaupoissa ja meren äärellä. Samalla alue heijastaa kaupungin kontrasteja. Köyhyys ei ole kadonnut, mutta se ei näy täällä, sillä turvallisuusvalvonta on tiukkaa ja ympäristö huoliteltu.
Waterfront itsessään on turvallinen, mutta sen ulkopuolella turvallisuustaso voi vaihdella kortteleittain. Pimeän jälkeen jalankulkua ei yleensä suositella, ellei tiedä tarkalleen, minne on menossa. Tällaisissa tilanteissa Uber on usein turvallinen ja vaivaton valinta.
📸: Olivia Janatuinen – Trendikäs V&A Waterfrontin alue
📸: Olivia Janatuinen – Kuvasarjan viimeinen kuva on otettu auton ikkunasta, ja se oli matkani ainoa hetki, jolloin näin vilauksen köyhyydestä.
Tämä uskomattoman upea, tapahtumarikas ja monivaiheinen matka alkoi lähestyä loppuaan, mutta vielä olivat pingviinit näkemättä. Osallistuin kokopäiväretkelle Hyväntoivonniemelle.
Päivä alkoi mereltä, kun suuntasimme veneellä kohti Seal Islandia. Matkalla aallot olivat paikoin suuria, ja erityisesti veneen keulaosassa ne tuntuivat voimakkaimmin. Siellä sai todella pitää hatusta ja kaiteista kiinni pysyäkseen pystyssä. Paikka ei ollut omiaan meripahoinvointiin taipuvaisille, mutta minä nautin vauhdista täysin siemauksin, vaikka kuvaamisesta ei aaltojen keskellä meinannut tulla yhtään mitään. Veneen miehistö piti tunnelman korkealla ja vauhdin huuman yllä. Perillä pienellä kallioluodolla näkyi suuri määrä hylkeitä, jotka lepäsivät kivillä ja liikkuivat rantavedessä.
Seuraavaksi retki jatkui Cape Pointiin, joka sijaitsee Table Mountain National Parkin eteläosassa. Alueella on useita majakoita, joista vanhin rakennettiin 1800-luvulla ohjaamaan laivaliikennettä vaikeakulkuisella ja sumuisella rannikolla. Myöhemmin rakennettu uusi majakka sijoitettiin alemmaksi, koska alkuperäinen jäi usein pilvien peittoon eikä näkynyt merelle. Cape Point tunnetaan myös eläimistöstään, ja alueella voi nähdä muun muassa paviaaneja, antilooppeja ja strutseja.
Cape Pointilta siirryimme lyhyen matkan päähän Cape of Good Hopeen, Hyväntoivonniemeen. Paikka tunnetaan merenkulun symbolisena rajapyykkinä, vaikka se ei ole Afrikan eteläisin kohta. Niemi on karu ja tuulinen, ja sen sijainti kahden voimakkaan merivirran rajalla teki siitä aikanaan yhden eteläisen Afrikan vaarallisimmista rannikkoalueista. Hyväntoivonniemi oli tärkeä etappi purjelaivoille, jotka kiersivät Afrikan eteläkärkeä matkalla Euroopan ja Aasian välillä.
Pysähdyimme ruokailemaan Simon’s Townissa, pienessä merellisessä kaupungissa, joka tunnetaan tarinasta laivaston koirasta nimeltä Just Nuisance. Kyseessä oli 1930–40-luvuilla elänyt tanskandoggi, josta tuli lopulta kuninkaallisen laivaston sotilas. Hän on edelleen ainoa koira, joka on koskaan virallisesti palvellut Britannian kuninkaallisessa laivastossa.
Koira liikkui vapaasti satama-alueella ja siitä tuli nopeasti merimiesten suosikki. Se seurasi heitä usein junaan asti, ja koska koira matkusti toistuvasti ilman lippua ja kieltäytyi poistumasta junista, rautatieyhtiö uhkasi lopulta lopettaa sen. Merimiehet vastustivat tätä, ja ratkaisu löytyi epätavallisella tavalla. Koira kirjattiin virallisesti kuninkaallisen laivaston palvelukseen, mikä antoi sille sotilaan aseman ja oikeuden matkustaa ilmaiseksi. Kaupunki on edelleen ylpeä tästä historiasta, ja tarina näkyy paikallisessa kulttuurissa ja muistomerkeissä.
Retken hellyttävin osuus odotti lopuksi Boulders Beachillä, pingviinien suojelualueella. Alueella elää afrikkalainen pingviinipopulaatio, jota voi seurata turvallisesti rakennetuilla kävelysilloilla. Oli ihanaa katsella, kuinka tosi söpöt pingviinit vaappuivat rantahiekalla ja sukeltelivat kirkkaassa vedessä sekä kivikoissa.
📸: Olivia Janatuinen – Seal Island, Cape Point, Cape of Good Hope ja pingviinit Boulders Beachillä
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Pingviinit Boulders Beachillä
📸: Olivia Janatuinen – Katso video: Seal Island
Kun matka alkoi kääntyä kohti loppuaan, pysähdyin hetkeksi miettimään, miten valtavan paljon tähän reissuun oli mahtunut. Victorian putoukset, safareita, meren pauhua, vuoria ja viinialueita, mutta ennen kaikkea ihmisiä. Ystävällisyyttä, huolenpitoa ja vilpitöntä vieraanvaraisuutta, jota olen Afrikan matkoilla saanut kokea kerta toisensa jälkeen.
Näissä maissa tippikulttuuri on tärkeä osa palvelutyötä, ja pidin huolen siitä, että maksoin omalta osaltani ne tipit, jotka kuuluivat maksaa. Erityisesti majapaikoista lähtiessä hakeuduin juttelemaan naispuolisten siivoojien kanssa. Nämä herttaiset naiset pitivät huolen siitä, että vierailuni oli mieluisa. Halusin kiittää heitä henkilökohtaisesti työstä, jolla he pitivät huoneeni siistinä ja viihtyisänä.
Yhdessä majapaikassa ojensin tipin naiselle, joka kuitenkin itse kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän kertoi olevansa siivoojien esihenkilö ja pitävänsä huolen siitä, että juuri se nainen, joka oli huolehtinut huoneestani, saisi tipin. Tämä oli hieno ele. Jäimme hetkeksi juttelemaan ja naureskellen totesimme, että ”We sisters need to stick together”, ihan sama missä päin maailmaa olemme. Hän totesi vielä, että lopulta juuri me naiset olemme niitä, jotka huolehdimme siitä, että lapset saavat ruokaa ja huolenpitoa.
Nämä lyhyet kohtaamiset olivat arvokkaita. Niissä oli lämpöä ja hyvää mieltä, ja ne päättyivät usein myös lämpimiin halauksiin.
Kotimatkalle lähtiessäni mieli oli täynnä kiitollisuutta. Tämä oli uskomattoman upea ja monivaiheinen matka, joka vei minut läpi neljän Afrikan maan. Alkuhankaluuksista huolimatta matkasta tuli ikimuistoinen elämys. Matkanjärjestäjä piti lopulta langat käsissään ja toteutti laadukkaan matkan, joka vastasi juuri omia toiveitani.
Kun nyt katson taaksepäin, ymmärrän, että alkuvaikeudet antoivat minulle jotain sellaista, mitä täysin mutkaton matka ei olisi voinut antaa. Ne vahvistivat minua. Pakottivat luottamaan, sopeutumaan ja hyväksymään sen, että kaikkea ei voi kontrolloida.
Afrikka on jälleen kerran jättänyt minuun syvän jäljen. Sen luonto on vaikuttava, ihmiset koskettavia ja vieraanvaraisuus täynnä lämpöä ja sydämensivistystä. Tällä matkalla en pitänyt sitä enää itsestäänselvyytenä, vaan pysähdyin aidosti arvostamaan kohtaamisia. Hymyjä, katseita ja pieniä eleitä. Tällaiset matkat hälventävät ennakkoluuloja. Ne muistuttavat, että maailma ei ole mustavalkoinen ja että ihmisyys on pohjimmiltaan hyvin samanlaista kaikkialla. Kun palaa kotiin, palaa hieman muuttuneena. Avoimempana, rohkeampana ja kiitollisempana.
Entä mitä ajattelen Finnairista tämän matkan jälkeen?
Koko matkaketju oli varattu yhdellä lipulla, joten tein myöhästymisestä korvaushakemuksen. Alkuun hakemus hylättiin sillä perusteella, että yksittäisen Finnairin operoiman lennon viivästys jäi alle kolmen tunnin.
EU:n lentomatkustajien oikeuksia koskeva asetus suojaa kuitenkin matkustajaa tilanteissa, joissa lopulliseen määränpäähän saavutaan merkittävästi myöhässä. Hain asiaan oikaisua, ja prosessin jälkeen sain täyden 600 euron korvauksen.
Finnair on monelle suomalaiselle tärkeä yhtiö, joka on viime vuosina elänyt haastavia aikoja. Toivon sille vilpittömästi vakautta ja valoisampia näkymiä. Huoltovarmuuden ja kansainvälisten yhteyksien kannalta on tärkeää, että meillä on oma vahva lentoyhtiö. Samalla on todettava, että viime vuosien muutokset ja säästötoimet ovat näkyneet matkustajan arjessa lisääntyneenä epävarmuutena.
Henkilökunnan osalta minulla ei ole moitittavaa, päinvastoin. Jokainen kohtaamani työntekijä teki parhaansa tilanteessa, johon he eivät itse voineet vaikuttaa.
Kaikesta huolimatta matkailuun kuuluu myös vastoinkäymisiä. Niistä selvitään, jätetään taakse ja suunnataan rohkeasti kohti uusia seikkailuja. 🤎
Olivia Janatuinen
matkabloggaaja, seikkailijatar, tarinankertoja
